Suojamuuri

76. Suojamuuri

Hiljaisuus. Miten vahvasti se oli taas läsnä joka huoneessa, kun hän kiersi niitä kotiin tultuaan! Hän yritti tavoittaa aiemmin lausuttuja sanoja kuin hiukkasia ilmasta, iloisia, vakavia, arkisia. Sanoja, joita hän oli puhellut tyttärensä ja lastenlastensa kanssa. Kaksi päivää oli ensin tytär kyläillyt hänen luonaan ja sen jälkeen olivat pojan lapset olleet saman verran. Hän oli juuri vienyt heidät takaisin vanhempiensa luo. Miten tämä olikin kerta kerralta vaikeampaa! Kaikki ne keskustelut: läheiset, hauskat, jokapäiväisistä syvällisiin; naurut, leikin äänet, syleilyt, halaukset. Neljä vuorokautta oli

elämä asunut hänen kodissaan. Ja nyt oli omien lasten syntymän myötä kuin itsestään rakentunut suojamuuri jälleen murenemassa ympäriltä ja pian tuleva iltayö ja nukkumaanmeno pelotti. Toinen ihminen oli poissa. Hänen katseensa, hänen sanansa. Hänen hengityksensä, säteinen utu, joka levitteli pieniä arkisen onnen pisaroita. Hänen oman ihonsa herkät tuntosarvet, jotka lähettivät 

ja ottivat vastaan viestejä, ihosta ihoon kuin antennit ja jotka olivat kaiken muun lisäksi pitäneet hänet läsnä hetkessä, olivat kääntymässä sisään päin. Toinen maailma teki jo hyökkäystään. 

© AilaKaarina