Polku

36. Polku

Unen mies oli tuntematon. Mutta tunne oli tuttu. Ei pitäisi lukea kirjoja, joissa kirjoitettiin rakkaudesta – varsinkaan kaipuusta. Ja yksinäisyydestä, nainen pohti herättyään. Kuinka kauan siitä oli kun hän oli ikävöinyt jonkun tietyn ihmisen lähelle? Liian kauan. Ja samanlaista

olisi edessä? Yksinäisiä vanhenemisen vuosia. Ei, niin ei saanut olla! Hänessähän oli polku! Piilossa vielä ruumiin uumenissa, mutta nainen tiesi löytävänsä sen taas, keväisen ketun polun. Ei hän ollut unohtanut sitä, ei hukannut jälkiään. Hän löytäisi ne. Äkkiä naisen täytti tuttu, hurja riemu: ikkunasta loisti valo. Hän tunsi muuttuvansa. Hetkeäkään epäröimättä hän juoksi alakerran ikkunan luo, riuhtaisi sen auki,
                                            loikkasi ulos

© AilaKaarina

Vanha kirjoitukseni, jonka jaan viikon 49/2022 Krapukuvahaasteeseen. Tämä on myös Riitan kunniaksi, joka tämän tarinan myötä ohjasi minut mukaan krapuilemaan.

 (Inspiraatiokirjat: Graham Greenen Tädin kanssa maailmalla ja Anita Brooknerin Päivät Pariisissa.)

Hajoaminen

35. Hajoaminen

Ei se, että rakkain, se kaikkein tärkein, hylkää vaan se, että saman tien itsekin hylkää itsensä, hän mietti. Ja sitä katsoo itseään kaikista peileistä ja takaisin katsoo hahmoton: ei kukaan. Vielä hetki sitten se, itse, oli olemassa, kiinteänä, mutta katoaa nyt. Muuttuu aina vain pienemmäksi oudossa, uudessa avaruudessa. Mutta siellä se sykkii! Yhä! Kipuako se sykkii? Katoamisen kauhua? Haihtumistaan, sammuva tähti. Mutta olihan hän kokenut

saman ennenkin ja aina tullut takaisin. Opetellut jälleen katsomaan itseään, tajuamaan että on. Nähnyt ytimensä, nähnyt lähelle. Mutta vielä ei ollut sen aika. Nyt ei kukaan katso tunnistavin silmin, kun hän itse ei voi.

© AilaKaarina

Runonevan 10/2019 haaste Sortuva.

Suoja

34. Suoja

Anna oli kiivennyt puun haaraan. Keväästä lähtien, heti ilmojen lämmettyä, se oli ollut hänen lempipaikkansa. Siellä hän sai rauhassa lukea. Kukaan ei älynnyt etsiä häntä sieltä, sillä puu oli pihan perällä, vajan takana, jonne eivät talon muut lapset olleet löytäneet. Vanhan tuomen lehvistö antoi täyden suojan. Mutta nyt kuului isän ääni, kireänä: – Anna, missä olet? Tule heti kotiin! Voi, ei, mitähän hän taas oli unohtanut? Ja kirjakin oli jännimmässä kohtaa, juuri siinä

missä myös kirjan tyttö istui puussa. Kaikki etsivät häntä, olivat huolissaan Pikku Oosta joka oli kadonnut pihalta, tahtoivat hänet syömään. Hän oli lukenut kirjan jo useaan kertaan, ensimmäisen kerran heti kun oli oppinut lukemaan sujuvasti. Se oli yksi hänen lempikirjoistaan. Täynnä ihmettä. Pikku Oota rakastettiin, vaikka hän teki paljon tyhmyyksiä. Vaikka hänelle saatettiin olla vähän vihaisiakin, se unohdettiin pian. Kaiken hän sai aina anteeksi eikä hänen tekosiaan muisteltu päivätolkulla, ei kerrottu niitä sukulaisille muka hyvänä vitsinä, ei oltu ankaria ja käsketty olemaan hiljaa jos yritti puolustautua. Varsinkin isän ankaruus oli pelottavaa. Ja nimittely tyhmäksi tytöksi loukkasi syvästi. Ei hän ollut tyhmä. Vai oliko sittenkin? Mutta Pikku Oo ei ollut. Sehän oli lapsi.

© AilaKaarina

(Kirja on Edith Unnerstadin Pannukakkupäivä.)

9. Runonevan haasteseen Lempipaikka.

Piilossa lintujen huilut

33. Piilossa lintujen huilut

Itku oli syöksähtänyt rajusti jostakin hyvin syvältä, koko menneisyys mukanaan. Hän oli lukenut edellisenä iltana Benoite Groultin Rakastajatarta ja oli aamulla vielä selaillut kirjaa. Sen tietyt lauseet olivat mykistäneet hänet. Ja saaneet pohtimaan jälleen, miksi elämä jakoi lahjojaan niin kuin jakoi: ei mielivaltaisesti, ei sokeasti, vain syyn ja seurauksen lakeja noudattaen. Yksinkertaistettuna: sellainen nainen millainen isä. Hänen piireissään joku saattoi vain kuivasti, vähän pahoitellen todeta niin kuin puhuisi ikävästä sääennusteesta: “Sinusta tuskin koskaan tulee onnellista miehen kanssa”, kun hän oli juuri kertonut lapsuudestaan, isästään, despootista, sairaasta miehestä; kertonut lapsuuden peloistaan, nuoruuden painajaisistaan, ja siitä miten hän aina oli kompastunut vääränlaisiin miehiin. Ei, ei aivan isänsä kaltaisiin julmureihin – ja kuitenkin joissakin piirteissään hyvin samanlaisiin. Ainakin itsekkäisiin, välinpitämättömiin, enemmän ja vähemmän narsisteihin. Nainen nosti katseensa

ikkunaan. Miten tähän aamuun sopikaan tuo lasin takana riehuva kevättalven valkoinen tuuli, lumihiutaleiden raju kieppuminen puiden oksien lomassa. Kuului vain tuulen ulina lintujen vietyä edellisenä iltana huilunsa piiloon. Ja lasin tällä puolen hänen huoneensa hiljaisuus nyyhkytyksen loputtua.

© AilaKaarina