perjantai 28. elokuuta 2020

Ensimmäinen yö

68. Ensimmäinen yö



Häntä paleli. Huone oli pimeä, mutta silmät olivat jo tottuneet siihen ja hän erotti huonekalujen ääriviivat. Hän oli aiemmin illalla hakenut viimeiset tavaransa miehen luota, joitakin vaatteita ja varakengät. Olo oli yhtä aikaa helpottunut ja surullinen. Tyhjä. Vihdoin hän oli kyennyt lähtemään suhteesta, joka ei enää antanut mitään. Miten hänellä oli kestänyt niin kauan tajuta miehen alkoholismi? Ja mikä oli saanut hänet sietämään miehen järjetöntä mustasukkaisuutta? Hän veti peiton tiukemmin ympärilleen. Ensimmäinen yö

yksin. Tällaistako se oli? Nukahtaa ilman toisen ihon lämpöä; kylmyyttä, jota ei mitkään peitot poistaisi. Hän yritti olla ajattelematta tulevia öitä. Hän yritti olla ajattelematta.


© AilaKaarina


(Sadan sanan tarina otsikon kanssa)



keskiviikko 26. elokuuta 2020

Tuoksu

67. Tuoksu



Hänen viimeinen intohimonsa. Viimeinen syli. Viimeinen muisto. Tulisiko ketään enää? Näin hän oli ajatellut joka kerta suhteen päättyessä. Aina oli kuitenkin tullut joku. Siitä oli pitänyt huolen nuoruus, elinvoima, luonnollinen tarve liittyä. Hän ei totisesti kuulunut niihin onnellisiin tai onnettomiin, joille riitti yksi ja sama kunnes kuolema erottaa -tyyppi. Ja jälleen hän oli ihastunut. Mutta taas

se kumma tunne, levottomuus, melkein ahdistus hiipi hiljalleen koko olemukseen. Mikä häntä vaivasi? Oli pakko nousta ylös, kävellä huoneesta toiseen. Oli pakko päästä ulos. Ei, ei se ole hän! Kadulla vastaan käveli mies. He ohittivat läheltä toisensa. Silloin hän tajusi. Hän soittaisi miehelle, kertoisi ettei halunnut enää tavata. Mutta mitä hän sanoisi, miten selittäisi, ettei mikään partavesi tai deodorantti voinut pelastaa suhdetta jatkumaan.


© AilaKaarina



maanantai 24. elokuuta 2020

Tout va bien (Kaikki on hyvin)

66. Tout va bien (Kaikki on hyvin)



Hän oli juonut. Taas, tänäänkin. Ei paljon ja vasta illalla. Hyvää luomupunaviiniä, maukasta, suloisen hyvää. Se auttoi kestämään yksinäiset illat. Vihdoinkin hän oli saanut itkettyä. Kyyneleet olivat tunnustus. Pienessä hiprakassa ei jaksanut enää valehdella vanhoja fraaseja, kyllä minä jaksan, kyllä minä selviän ja kaikkea sitä samaa. Ei hän jaksanut. Ei hän pian enää edes välittäisi. Loputon urheus tympäännytti. Ja kuitenkin kaikki oli ihan hyvin, ja 

maailmanlaajuisesti katsottuna suorastaan loistavasti. Hänellä oli koti, viihtyisä sellainen, työ jota hän rakasti, lapset joita hän rakasti ja jotka rakastivat häntä ja hänellä oli ystäviä. Hän oli terve. Hänellä oli harrastuksia, paljon. Kaikki siis oli ihan helvetin hyvin. Tämä oli vain first world problem. Koska kaikki oli hyvin. Niin hyvin, että itketti.


© AilaKaarina


perjantai 7. elokuuta 2020

Inventaario

65. Inventaario

 

 

Mikä olisi voinut mennä toisin? Tulos oli aina sama: ei mikään. Miksi siis tämä suru, tänään? Ei hän suinkaan uskonut kohtaloon. Vain aikakauteen, olosuhteisiin maassa johon syntyi, sukupuoleen, ihonväriin; siinä kohtaloa riittämiin. Entä lapsuus? Sen voi

muuttaa. Sen hän oli tehnyt, katsonut mustan sisään niin kauan, että se vähitellen sai värit, ensin vihreän ja sitten paljon, paljon sinistä, punaista, oranssia, keltaista. Maata, taivasta ja valoa. Ei musta minnekään kadonnut, siellä se oli, kaiken alla kuin vankkana lattiana, tuttu ja tunnistettu. Erityisesti hän rakasti

sattumaa, siitä hiljalleen muodostuvaa kohtaloa. Valintoja sattumista, tietoisia, sellaisia joista jo näkyi seuraus. Jokahetkinen kohtalo. Hänen ikiomansa. Ja hän katsoi, toisin kuin oli joskus aiemmin katsonut, hellästi, ymmärtäen tuota surullista lasta.


© AilaKaarina