lauantai 14. joulukuuta 2019

Mennyt maailma

59. Mennyt maailma



Vanha rakas levysoitin oli ollut hänellä 40 vuotta. Aikoinaan ystävä 

oli käynyt säännöllisesti huoltamassa sen, öljynnyt, vaihtanut 

nauhan ym. ja siksi soitin oli kestänyt ajat ja ikuisuudet. Mutta jo

vuosia se oli ollut huoltamatta. Ystävä oli kadonnut jonnekin eikä 

hän ollut saanut aikaiseksi etsiä ketään toistakaan. Tekniikan 

maailma oli muuttunut muutamassa vuosikymmenessä aivan toiseksi.

Cd-levytkin alkoivat olla vanhanaikaisia, hän ehti pohtia, kun 

ovikello soi. Hän riensi avaamaan oven, sillä huoltomies oli tulossa. 

Nuori mies vaihtoi ripeästi suihkun letkun. Vähän myöhemmin 

nainen katseli oven suussa kun nuorukainen riemusta kurkku

suorana kiljui autossa odottavalle kaverilleen: – Katso mitä mä sain! 

DUALIN!


© AilaKaarina


Viikon 50 Krapu, 100 sanaa otsikon kanssa ja tekstissä oltava sanat 

maailma, rakas ja avata.



Sanat

58. Sanat



Puhelin soi. Anna oli laittamassa ruokaa. Hän työnsi kattilan levyltä sivuun. Radiossa soi vanha laulu, Brelin Ne me quitte pas. Hän juoksi vääntämään äänen hiljaisemmaksi ja vastasi puhelimeen. Hämmentyneenä hän tervehti miestä. Anteeksi jos häiritsen. Halusin vain toivottaa hyvät joulut, Sauli sanoi. Anna kiitti ja toivotti samoin miehelle. Hiljaisuus. Hetken päästä Sauli jatkoi: Anna, voisimmeko me yrittää vielä? Sydän löi ylimääräisiä lyöntejä. Vuoteen miehestä ei ollut kuulunut kuin joitakin kertoja. Hän istahti keittiön pöydän ääreen lopetettuaan puhelun lyhyen keskustelun jälkeen. Tuo laulukin vielä! Hän huomasi vapisevansa. Oui, tu m’as offert les perles de pluie venues de pays où il n'a pas plu...”, hän hyräili hiljaaMutta 

entä nyt? Hän oli muutama kuukausi aiemmin tavannut toisen miehen, ja he suunnittelivat jo yhteistä tulevaisuutta.


© AilaKaarina


Idea Brelin laulun "Ne me quitte pas" (joka on käännetty suomeksi ”Jos nyt menet pois”sanoista: ”Moi, je t'offrirai / Des perles de pluie / Venues de pays où il ne pleut pas.” Tarinassa Anna hyräilee kuin vastaukseksi: ”Oui, tu m’as offert les perles de pluie venues de pays....” (On suurin piirtein suomeksi: ”Niin, sinä lahjoitit kastehelmet maasta, jossa ei  satanut.”)

(Ajatusvirhe löytyi...)






perjantai 29. marraskuuta 2019

Tunne

57. Tunne



Anna valvoi. Kello oli ohittanut ajat sitten puolen yön, mutta uni ei tullut. Hän oli odottanut Saulin soittoa, soitellut itsekin, mutta turhaan. Pettymys

oli iso, vaikka ei ollutkaan ensimmäinen kerta, jolloin mies oli pettänyt lupauksensa. Hän sytytti valon ja kävi istumaan sängyn laidalle. Äkkiä hän vain tiesi sen, hiljaisuudesta, joka syöksyi koko hänen olemukseensa kuin jääkylmät vedet: Sauli oli jo lähtenyt. Ilmoittamatta, vaikka oli luvannut soittaa ennen lähtöään, oli luvannut sen myös tyttärelleen, joka ilta toisensa jälkeen oli kysynyt isäänsä. Hän muisti tytön sanat ja katseen, kun tämä oli kerran sanonut: Äiti, on niin pelottavaa kun on liian hiljaista.


© AilaKaarina


(100 sanan tarina otsikko mukaan lukien)



torstai 14. marraskuuta 2019

Onni

56. Onni



Oli sateinen syysilta. Vanhat kengät, jotka hän oli vahingossa työntänyt jalkoihinsa tuntuivat heti märiltä, vaikka hän yritti kiertää lätäköitä. Mutta nyt ei mikään haitannut, ei hämäryys, ei illan varjot, ei mikään! Anna juoksi kassi kainalossa naapurin pihalle. Hän oli menossa yökylään parhaimman ystävänsä luo. Annika tuli avaamaan oven ja tytöt menivät keittiöön, jossa Annikan äiti, isosisko ja isä istuivat pöydän ääressä rauhallisesti rupatellen. Ilta kului nopeasti,

aivan liian nopeasti. Piti ehtiä tehdä niin paljon. Leikkiä tuhat leikkiä ystävän ihanilla leluilla. Huomenna kaikki muuttuisi taas ennalleen. Pelko, hämmennys ja huoli astuisivat illalla sisään ovesta, kun isä avaisi sen töistä tultuaan.


© AilaKaarina


Viikon 45 Krapu ja annetut sanat ovat märkä, muuttua ja yökylä.


maanantai 30. syyskuuta 2019

Syli

55. Syli

 

 

Hän katselee ikkunasta pihalla leikkivää tytärtään. Tämä kääntyy nopeasti portille päin. Ämpäri ja lapio lentävät klassisessa kaaressa maahan ja riemusta kiljuen tyttö juoksee isänsä syliin. Hänen mieleensä hiipii kolme tunnetta: ensin rakkaus, sitten haikeus ja lopuksi jotakin mustaa. Kateus. Hän tietää, että juostessaan isäänsä kohti tytön luottamus on täydellinen. Nuo kädet, jotka häntä odottavat eivät petä. Ei tyttö voisi sellaista edes käsittää. Se mitä ei ole koskaan tapahtunut, sitä ei ole. Suunnaton hellyys täyttää naisen mielen. Mutta äkkiä hän tuntee itsensä enää vain surulliseksi. Kerran hänkin lapsena, vähän isompana, juoksi äitinsä syliin oltuaan puolitoista kuukautta erossa perheestään. Hänelle naurettiin.


© AilaKaarina


Viikon 40 Krapu, jossa on oltava sanat surullinen, musta ja isä.




torstai 26. syyskuuta 2019

Tarinat

54. Tarinat



Hän hieroi ohimoitaan. Viikon uuden kirjoitushaasteen kolmesta

sanasta, jotka piti näkyä 100 sanan tarinassa, hän ei saanut mitenkään

kiinni. Minne hän kiipeäisi? Minne jaksaisi nousta! Tai kuka

kiipeäisi, ja kuka kurkkisi peilistä? Mitä hän edes halusi nähdä tai 

laittaa jonkun näkemään? Sen sijaan hän ei saanut ajatuksiaan irti

kirjasta jonka oli juuri lukenut. Olisipa hän tiennyt nuorempana tästä

miltei kohtalotoverista! Hehän olivat lähes samanikäisiäkin. Perheet

olivat yhtä kummallisia. Tosin häntä ei niinkään läimäytelty, hänelle

vain karjuttiin. Ja nolattiin jatkuvasti. Paitsi äiti ei karjunut, nolasi

kyllä. Eivätkä he haisseet. Kaikki näytti ulospäin jokseenkin

normaalilta. Ainakin sinne päin. Toisin kuin krjassa.


© AilaKaarina


(Kirja on Elisabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton.)

100 sanan (kera otsikon) viikon 39 Krapu haastesanoilla kiivetä,

ohimo ja peili.






tiistai 17. syyskuuta 2019

Liian myöhään?

53. Liian myöhään?


Se alkoi joka kevät. Nuorena oli päinvastoin. Silloin hän miltei vihasi kevättä, sen hajuja, lumen alta näkyvää likaa, valoisuutta, joka paljastaisi loputkin. Mutta vanhemmiten keväästä oli tullut koko kropassa tuntuvan kihelmöivän odotuksen aikaa. Enää ei tarvinnut pelätä paljastumista, enää ei ollut häpeää. Hän oli oppinut puhumaan sen kaiken pois. Olisiko elämällä tarjolla vielä jotakin nyt, kun hän oli uskaltanut alkaa toivoa? Ja etsiä. Usein hän tätä mietti. Mitä se oli,

ei hän itsekään varmuudella tiennyt. Ja kesä saapui valoisin päivin, samettisin illoin toisensa perään, yksinäisin illoin. Ei siitä näkynyt kuin ääriviivat, jotka joskus häilähtivät kaukana kadotakseen heti pois.

 

© AilaKaarina


Viikon 38 Krapu, 100 sanaa otsikon kera ja sanat samettinen, kihelmöidä ja ääriviiva on oltava tekstissä.

Myös 15. Runonevan vanhaan haasteeseen Likainen.


maanantai 9. syyskuuta 2019

Yölenkki

52. Yölenkki


He saapuivat metsän laitaan ja Anna päästi koiran vapaaksi. Häntä heiluen se loikkasi puiden sekaan. Oli iltayö eikä kulkijoita yleensä enää tähän aikaan näkynyt. Tästä alkoi hänen oma yksityinen maailmansa, jossa hän aina tunsi muuttuvansa uudeksi ihmiseksi. Murheet ja huolet katosivat, oli vain metsä ja koira. Jostain kuului

moottoripyörien ääniä ja kohta näkyi kaksi miestä. He pysäyttivät pyöränsä. Miehet katsoivat häntä pitkään. Annaa alkoi pelottaa. Missä Sarabikin oli? Hän huusi sitä nimeltä. Oli hiljaista. Samassa koira ilmestyi pienelle kummulle, seisoi siinä hetken ylväänä, iso komea rhodesian ridgeback ja käveli sitten rauhallisesti Annan eteen. Miehet vilkaisivat toisaan ja käynnistivät pyöränsä.


© AilaKaarina


Viikon 40 Krapu, 100 sanaa kera otsikon, Sanat uusi, oma ja ilmestyä on oltava tekstissä.

Myös Runonevan 5. (vanha) haaste: Eläin.


keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Isovanhempi

51. Isovanhempi



Anna istahti parvekkeen tuolille. Oli elokuun viimeinen päivä. Vielä

oli lämmintä, mutta parin päivän päästä lupailtiin jo sateita. Kesä

olisi ohi, tämä niin kaunis ja ihmeellinen kesä, ettei hän voinut kuin

kiittää elämää siitä! Muta talvi saapuisi jääväämättä ja toisi kaikki ne

lyhyet päivät, tyhjät illat. Ja kaiken sen kaipauksen! Juri. Mies 

lentäisi  syyskuun lopulla Malagaan ja viettäisi siellä talven. Useana 

vuonna hänet oli pyydetty mukaan koko talveksi, mutta hän oli 

voinut olla  siellä vain muutaman viikon. Lastenlapset tarvitsivat 

häntä, ainutta nopeasti paikalle saatavaa isovanhempaansa ja siksikin

niin rakasta ja läheistä; taustatukea, jollaista vaille hän itse oli 

lapsena jäänyt.


© AilaKaarina

100 sanan viikon 36 Krapu, jossa on oltava sanat tyhjä, kiittää ja

parveke.










torstai 30. toukokuuta 2019

Läpivalaistu

50. Läpivalaistu



Jälleenkö hänen aivoissaan virtasivat vain nuo tutut, vanhat kemiat iänaikaisia uriaan? Miten hän olikaan uskonut muuttuneensa! Mutta niin kuin

sittenkin hänestä puuttuisi jokin oleellinen, jokin mikä ihmisessä piti olla, jotta hän jokaisena aamuna saattoi sanoa vähintäänkin “tästä päivästä selviydyn“. Ja aivan kuin hänessä olisi liikaa jotakin, jotakin kohtuutonta, hillitöntä kuin jokin salainen, piilossa lymyävä parasiitti. Loinen, joka imi hänen voimavarojaan ja jonka olemassaolon hän taas tunsi vahvasti. Hän ei ollut enää nuori. Elämästä isoin osa oli takana. Isoin työ oli tehty, muutettu – yritetty muuttaa – lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa opitut mallit, jotka hän oli evääkseen saanut, sisäiset kaavat… Ei hän koskaan unohtaisi

käydessään kauan sitten läpivalaisuistunnoissa (tai kuten hän myös saattoi sanoa: valheenpaljastuskoneessa), miten järisyttävästi avautuivat oudot lähteet, miten tuskan ja riemun, ilon ja murheen reitit repesivät auki. Itse elämä syöksyi häneen kuin lämmin punaisena tuoksuva veri! Mutta tänään

päässä kiersi vain ahne, omaa tyhjyyttään täyttävä olento kuivuneita uomiaan edestakaisin.


© AilaKaarina



tiistai 21. toukokuuta 2019

Kaipuu

49. Kaipuu


Hän olisi halunnut kääntyä vaimoonsa päin, puristaa syliinsä ja suudella – ja sanoa: “Älä lähde! Älä jätä minua”. Mutta kipu esti häntä tekemästä mitään. Vaimo seisoi vierellä, hiljaisena ja katseessaan taas tuo kaikki maailman odotus. Kyllä hän tiesi, miksi vaimo hehkui kuin kytevä liekki tuijottaessaan järvelle koko olemus jännittyneenä. Tiesi

keitä vaimo odotti. Naapureita. Toista heistä. Vuosikaudet he olivat asuneet kesämökkinaapureina, olivat vierailleet toistensa luona usein, viettäneet hauskoja iltoja yhdessä, pelanneet milloin mitäkin, grillanneet, juoneet viiniä, jutelleet ja nauraneet. Kunnes tänä kesänä kaikki muuttui. Naapurin vaimosta oli tullut aina vain kireämpi ja ärtyisämpi. Hänen vaimonsa suorastaan säteili heidän yhteisinä iltoinaan.


© AilaKaarina


Krapuhaaste: 100 sanan (otsikon kanssa) viikon 19 Krapu avainsanoilla silmä, selkä ja yksin.






sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Lainsuojaton

48. Lainsuojaton



Kulkija. Etsijä. Kapinallinen. Maailman kauneimmat sanat. Sitä kaikkea hän oli aina ollut, ensin salaa itseltäänkin, kuin häveten, peläten, mutta ei enää. Ja hän tiesi nyt ettei ollut yksin; että heitä oli tuhansia, naamioituneina tavallisiin maan väreihin. Hän näki vastaantulijasta jo epäilynsä. Tuossako hän on, hän joka kulkee niin ylväästi pää pystyssä ja selkä suorana, outo lumo huulillaan ja askeleissaan ilon ja tuulen rytmi? Silmät sen varmistavat, niiden suora ja avoin katse. Ja hän on siinä: lajitoveri. Suostumaton. Intohimoisesti

elämään rakastunut. Kummallinen, vieras laji, vihattu. Niiden saaliiksi haluama, joiden sieluissa asuu kiinteän kaipuu.


© AilaKaarina


100 sanan (otsikon kanssa) viikon 19 Krapu avainsanoilla silmä, selkä ja yksin.





torstai 2. toukokuuta 2019

Poltinmerkki

47. Poltinmerkki



Hänestä täytyi näkyä se: Älä vain rakastu tähän naiseen! Hylkää hänet! Mistä se näkyi? Oliko jokin merkki, josta hän ei itse tiennyt? Suru joka puristi rintaa tuntui liian painavalta. Koskaan hän ei onnistuisi. Hän oli jälleen yksin. Mutta

rakkaus. Vain se merkitsi jotakin. Se oli ainoa syy elää. Niin kuin ei lastenkaan olemassaolo enää riittäisi. Mikään ei riittäisi. Vain rakkaus oli tärkeintä ja hän tarvitsi sitä yhtälailla kuin happea. Elääkseen. Hänen teki mieli huutaa: Minä ansaitsen rakkauden. Minulla on oikeus siihen. Minullakin on kaikki oikeus! Hän löysi itsensä sillalta. Alhaalla vesi seisoi likaisena, luotaantyöntävänä kuin väsynyt, särkynyt mieli. Hän muisti

kaikki heidät joita rakasti.


© AilaKaarina


Runonevan vanhaan haasteeseen (12) Oikeus.

Kauneus

Kauneus



Tuttu mies tulee tervehtimään. Sitten hän käy pöydässään mutta palaa saman tien takaisin ja sanoo: – Olet hyvin kaunis. – Kahvilan valot ovat ystävällisiä. Olen jo vanha nainen, vastaa nainen naurahtaen. – Ei se niin ole, olet yhä kaunis nainen. Miten kaunis oletkaan ollut nuorena! Nainen jää miettimään miehen sanoja tämän mentyä takaisin ystäviensä luo pyydetyään turhaan häntä pöytäänsä. Mitä on

kauneus? Hän itse tuntee olevansa kauniimpi kuin koskaan nuorena. Kasvoilla kyynisyyden ja kovuuden tilalla on ymmärryksen, surun ja ilon, polut. Ja silmät. Niistä se näkyy: matka. Ne lukemattomat kuljetut, kaikki. Eikä mitään

tarvitse enää salata, sillä vain ne, jotka osaavat katsoa, näkevät.


© AilaKaarina


(100 sanaa plus otsikko)


maanantai 22. huhtikuuta 2019

Pyhäpäivä

45. Pyhäpäivä



Illan tuuli oli lennättänyt valkoisia omenankukkia pitkin pihaa. Näky oli kuin kesäinen lumoava postikortti, jossa puun alla, pihapenkillä, istui kaksi nuorta. Kaikesta näki, että he olivat vastarakastuneita. Ehkä he luulivat omenapuun oksien suojaavan heitä paremmin tai sitten he eivät välittäneet näkikö joku heidän hellät suudelmansa ja hyväilynsä. Kauempana seisoi kaksi tuttua naapuria, vanhempaa naisihmistä, jotka keskustelivat kovaäänisesti vilkuillen jatkuvasti nuoriin päin. Annaa huvitti. Vaikka hän ei kuullutkaan sanoja, oli helppo lukea eleistä ja ilmeistä puheen sävy. Hänellä itselläänkin oli ikää, mutta tuohon hän ei koskaan suostuisi, panetteluun vain siksi, että omasta elämästä puuttui jotakin tärkeää. Ehkä se kaikkein tärkein.


© AilaKaarina


100 sanan Krapu (otsikon kanssa) viikolle 17. Sanat valkoinen, keskustelu ja piha on löydyttävä tekstistä.

Runonevan 14. haasteeseen Pyhä.


maanantai 15. huhtikuuta 2019

Takatalvi

44. Takatalvi



Niinä iltoina kun nainen saapui kahvilaan hän käveli suoraan tiskille, pyysi juomansa, kaksi konjakkia, vei ne pöytäänsä ja meni levyautomaatin luo. Hän soitti aina saman kappaleen, kahdesti peräkkäin, Miriam Makeban Forbidden Games. Vanhat asiakkaat olivat tottuneet tähän ja nainen sai olla rauhassa kantapöydässään. Hän istui ja tuijotti ikkunaa maistellen konjakkiaan. Sitten hän nousi nopeasti ja poistui. Kukaan ei tiennyt naisesta mitään. Koskaan hän ei puhunut kenellekään. Alkuun oli aina joku utelias yrittänyt tulla juttelemaan, mutta joka kerta nainen oli pyytänyt ystävällisesti mutta tiukasti häntä poistumaan. Takkiaan hän ei riisunut koskaan. Kesähelteilläkin hän käytti neuletakkia niin kuin olisi koko ajan palellut.


 © AilaKaarina

100 sanan tarina Runonevan vanhaan 13. haasteeseen Takatalvi.


sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Kesäaika

43. Kesäaika



Viimeisen rakkauden kohtaa kun uskoo, että sen aika on ohi, hän hyräili hiljaa joskus kuulemansa vanhan laulun sanoja. Tuolloin sanat olivat huvittaneet häntä, mutta nyt laulun nimikin, “Rakkauden vanha, suloinen laulu”, kuulosti kauniilta. Hän istui yksin hotellin ravintolassa ja odotti miestä, jonka pitäisi pian tulla. Olisi heidän ensimmäinen yhteinen viikonloppunsa. Nainen tunsi itsensä epävarmaksi, sillä mies oli toistakymmentä vuotta häntä nuorempi. Äkkiä hän

oli varma. Mies ei tulisi. Hän tuijotti hotellin kelloa, sillä hermostuksissaan hän ei löytänyt kännykkäänsä. Yöllä oli siirrytty kesäaikaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan kuinka kauan hän oli istunut. Itku kuristi kurkkua. Hyvästi rakkaus, hän ehti ajatella...

 

© AilaKaarina


Viikon 15 Krapu, avainsanoilla hotelli, yksin, itku.

Ps. Rakkauden vanhan, suloisen laulun sanat olen saanut jostakin englantilaisesta sarjasta – olisiko Komisario Morse – ja englanninkieliset sanat ovat When he thinks he passed love, its then he meets his last love. Suomennos on sarjasta.






sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Menetys

42. Menetys



Eivät he enää voisi olla ystäviä. Mies oli ylittänyt rajan, astunut tielle, jota hän ei voinut kulkea. Pettymys oli iso. Hän tulisi kauan kaipaamaan heidän syvällisiä keskustelujaan ja sitä oikeuden ja aitouden tunnetta, joka oli ollut niin vahvana heidän ystävyydessään. Maailmassa oli ollut edes yksi ihminen, joka oli ymmärtänyt häntä; hänen kiihkeää haluaan työntää itseään kohti omia unelmiaan. Kohti sitä maailmaa, jossa hän tosin olisi aina vähän yksin, muukalaisena muille, mutta itselleen totena ja ymmärrettävänä. Se maailma vaatisi häneltä kaiken, ja hän olisi tarvinnut ystävän, joka olisi tukenut häntä. Miehen ehtona oli rakkaus, johon hän ei koskaan voisi vastata.


© AilaKaarina


Viikon 14 Krapu avainsanoilla ystävätiepettymys.)

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Lapsi

41. Lapsi



Anna käveli kotia kohti. Hän ajatteli poikaansa, joka oli mumminsa luona kyläilemässä. Lapsi täyttäisi piakkoin 3 vuotta. Vuorokauden erossa olo oli tervetullut, poika sai olla isoäidin seurassa ja hänellä oli edes vähän helpotusta alituisesta huolehtimisesta. Lapsen isä oli ystäviensä kanssa reissaamassa ja tulisi vasta reilun viikon päästä kotiin. Vaikka

ero oli tehnyt hyvää, Annalla oli jo iso ikävä, ikävä saada jälleen pojan pehmeä, suloinen olemus syliinsä. Äkkiä hän näki kuvan: poika lentää, onnellisena, nauravana ja kuvasta huokuu valtava vapauden tunne. Kyyneleet kurkkivat silmänurkista. Juuri näin hän halusi rakastaa. Syvästi, mutta tietoisena osastaan: on kyettävä luopumaan, vähä vähältä päästämään irti.  


© AilaKaarina


Viikon 13 Krapu annetuilla sanoilla pehmeä, vapaus ja syli.















maanantai 18. maaliskuuta 2019

Emo

40. Emo



Anna istui koneella kun kuuli koiransa ulisevan. Vastahan me oltiin kaikki ulkona, mitä nyt? Hän huusi oven taakse: – Juu, juu, tulen! Koiran ulina koveni, jostain kuului hiljaista nau’untaa. Kissa, mitä sekin nyt haluaa? Hän nousi ripeästi ylös ja avasi huoneensa oven. Koira seisoi eteisessä surullisesti ulisten mutta selkeästi kunnossa. Mutta kissaa ei näkynyt missään. Hädissään hän kiersi kaikki kissan lepopaikat, juoksi takaisin eteiseen, jossa koira tuijotti nyt ylös naulakkoon. Anna nosti katseensa. Kissanpentu roikkui kaulapannastaan naulakon koukussa. – Taivas! Onneksi ei ollut työpäivä! Hän auttoi kissan alas ja poisti sen kaulaan unohtamansa pannan. Koira nuolaisi kissanpoikasta ja hymyili emon hymyä.


© AilaKaarina


Krapuhaaste 12. Sanat: naulakko, hymyillä ja työ. Myös Runonevan 5. haasteeseen Eläin.



tiistai 12. maaliskuuta 2019

Lumottu

39. Lumottu



Pelkkä puhelinkeskustelu oli jälleen saanut aikaan jatkuvan sähköisen virtauksen suoraan hänen sisuksiinsa. Hän aisti Annan läsnäolon vaikka tämä oli vielä kotonaan, vasta valmistautumassa lähtöön. Miten kenenkään olemassaolo voi olla niin vahvaa, niin läpeensä totta, että sen tuntee syvällä ytimissään kilometrien päässä, toisessa kaupungissa, mies mietti. Tunnin kuluttua hän olisi sovitulla paikalla. Hän ajoi autoa, yritti keskittyä ajamiseen ja liikenteen seuraamiseen. – Olet pian ojassa, mies hyvä, ellet rauhoitu, hän sanoi ääneen. Viikon hän oli odottanut tätä tapaamista, kohtaamisen hetkeä tutussa hotellissa. Hän saapuisi, kuten aina, ennen Annaa, tilaisi samppanjan, istuisi ja odottaisi, tunnistaisi vaikka tuhannen oven takaa hänen kevyet askeleensa.


© AilaKaarina


Krapuhaasteet: 11. Krapu avainsanoilla tunti, keskustelu ja ovi; 100 sanaa otsikon kanssa

Myös Runonevan haaste 29: Valloittava

torstai 7. maaliskuuta 2019

Lähtö

38. Lähtö



Vain enää viimeinen halaus ja suudelma, sitten hän lähtisi. Hän ei katsoisi taakseen. Ei näkisi kyyneleitä. Joskus suhteen alussa nainen oli pyytänyt, ettei hän lähtiessään koskaan kääntyisi katsomaan tätä. Näin naisen oli helpompi estää itku ennen paluuta kotiin, sen yksinäisiin huoneisiin. Mutta häntä

odotettiin ja kaivattiin. Ainakin lapset odottivat ja kaipasivat. Vaimolla oli oma elämä, mieskin ilmeisesti, jossakin. “Lasten takia“, kulunut fraasi, mutta sopi heille. He elivät sopuisasti. Pian hän istuisi koneessa, ajattelisi naista, jonka tiesi lähtevän vasta kun kone olisi noussut ilmaan. Edessä olisi pitkä lento. Se veisi hänet viikoiksi aina vain kauemmaksi siitä kaikesta, mitä hän rakasti.


© AilaKaarina


(Krapuhaasteet: 10. Krapu avainsanoilla halata, pyyntö ja lento)




keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Tuhat valhetta

 37. Tuhat valhetta



Hän katseli pöydällä olevaa kuvaa, otti sen käteensä ja alkoi irrottaa kehystä. Hän oli erehtynyt pahan kerran. Kuinka hän ei ollut ymmärtänyt, ei ollut uskonut vaikka jo moni oli varoittanut häntä! Miten hän oli ollut niin sokea. Voiko rakkaus, vai mitä hemmettiä se sitten oli ollutkaan, tehdä ihmisen näin täydelliseksi torveksi? Mies oli valehdellut hänelle kaiken. Kaiken! Häntä huimasi. Hän alkoi repiä kuvaa, teki siitä tuhat silppua, meni ulos ja sirotteli repaleet portaikkoon. Sitten hän soitti miehelle ja kutsui tämän kylään. Mies lupasi tulla illalla soittotreenien jälkeen. Nainen pakkasi rivakasti matkalaukkunsa. Hän lähtisi pariksi viikoksi pois. Siinähän soittelisi.


© AilaKaarina


9. Krapuhaasteeseen. Sanat kutsu, pöytä, valokuva löydyttävä tekstistä; 100 sanaa otsikon kanssa.

lauantai 23. helmikuuta 2019

Polku

36Polku



Unen mies oli tuntematon. Mutta tunne oli tuttu. Kaipaus. Ei pitäisi lukea kirjoja joissa kirjoitettiin rakkaudesta – varsinkaan kaipuun yksinäisyydestä! nainen pohti herättyään. Kuinka kauan siitä oli kun hän oli ikävöinyt jonkun tietyn ihmisen lähelle? Liian kauan. Ja samanlaista

olisi edessä? Yksinäisiä vanhenemisen vuosia. Ei, niin ei saanut olla! Hänessähän oli polku! Piilossa vielä ruumiin uumenissa, mutta nainen tiesi löytävänsä sen taas, keväisen ketun polun. Ei hän ollut unohtanut sitä, ei hukannut jälkiään. Hän löytäisi ne. Äkkiä naisen täytti tuttu, hurja riemu: ikkunasta loisti valo. Hän tunsi muuttuvansa ja hetkeäkään epäröimättä hän juoksi ovelle, riuhtaisi sen auki ja
                                            loikkasi ulos


© AilaKaarina


(Inspiraatiokirjat: Graham Greenen Tädin kanssa maailmalla ja Anita Brooknerin Päivät Pariisissa.)





perjantai 22. helmikuuta 2019

Hajoaminen

35. Hajoaminen



Ei se, että rakkain, se kaikkein tärkein, hylkää vaan se, että saman tien itsekin hylkää itsensä, hän mietti. Ja sitä katsoo itseään kaikista peileistä ja takaisin katsoo hahmoton: ei kukaan. Vielä hetki sitten se oli olemassa, kiinteänä, mutta katoaa nyt. Muuttuu aina vain pienemmäksi oudossa, uudessa avaruudessa. Mutta siellä se sykkii! Yhä! Kipuako se sykkii? Katoamisen kauhua? Haihtumistaan, sammuva tähti. Mutta olihan hän kokenut

saman ennenkin ja aina tullut takaisin. Opetellut jälleen katsomaan itseään, tajuamaan että on. Nähnyt taas ytimensä, nähnyt lähelle. Mutta vielä ei ollut sen aika. Nyt ei kukaan katso tunnistavin silmin, kun hän itse ei voi.

© AilaKaarina


Runonevan 10. haasteeseen Sortuva


maanantai 11. helmikuuta 2019

Suoja

34. Suoja



Anna oli kiivennyt puun haaraan. Keväästä lähtien, heti ilmojen lämmettyä, se oli ollut hänen lempipaikkansa. Siellä hän sai rauhassa lukea. Kukaan ei älynnyt etsiä häntä sieltä, sillä puu oli pihan perällä, vajan takana, jonne eivät talon muut lapset olleet löytäneet. Vanhan tuomen lehvistö antoi täyden suojan. Mutta nyt kuului isän ääni, kireänä: – Anna, missä olet? Tule heti kotiin! Voi, ei, mitähän hän taas oli unohtanut? Ja kirjakin oli jännimmässä kohtaa, juuri siinä

missä myös kirjan tyttö istui puussa. Kaikki etsivät häntä, olivat huolissaan Pikku Oosta joka oli kadonnut pihalta, tahtoivat hänet syömään. Hän oli lukenut kirjan jo useaan kertaan, ensimmäisen kerran heti kun oli oppinut lukemaan sujuvasti. Se oli yksi hänen lempikirjoistaan. Täynnä ihmettä. Pikku Oota rakastettiin, vaikka hän teki paljon tyhmyyksiä. Vaikka hänelle saatettiin olla vähän vihaisiakin, se unohdettiin pian. Kaiken hän sai aina anteeksi eikä hänen tekosiaan muisteltu päivätolkulla, ei kerrottu niitä sukulaisille muka hyvänä vitsinä, ei oltu ankaria ja käsketty olemaan hiljaa jos yritti puolustautua. Varsinkin isän ankaruus oli pelottavaa. Ja nimittely tyhmäksi tytöksi loukkasi syvästi. Ei hän ollut tyhmä. Vai oliko sittenkin? Mutta Pikku Oo ei ollut. Sehän oli lapsi.


© AilaKaarina


(Kirja on Edith Unnerstadin Pannukakkupäivä.)

9. Runonevan haasteseen Lempipaikka.


sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Piilossa lintujen huilut

33. Piilossa lintujen huilut



Itku oli syöksähtänyt rajusti jostakin hyvin syvältä, koko menneisyys mukanaan. Hän oli lukenut edellisenä iltana Benoite Groultin Rakastajatarta ja oli aamulla vielä selaillut kirjaa. Sen tietyt lauseet olivat mykistäneet hänet. Ja saaneet pohtimaan jälleen miksi elämä jakoi lahjojaan niin kuin jakoi: ei mielivaltaisesti, ei sokeasti, vain syyn ja seurauksen lakeja noudattaen. Yksinkertaistettuna: sellainen nainen millainen isä. Hänen piireissään joku saattoi vain kuivasti, vähän pahoitellen todeta niin kuin puhuisi ikävästä sääennusteesta: “Sinusta tuskin koskaan tulee onnellista miehen kanssa”, kun hän oli juuri kertonut lapsuudestaan, isästään, despootista, sairaasta miehestä; kertonut lapsuuden peloistaan, nuoruuden painajaisistaan, ja siitä miten hän aina oli kompastunut vääränlaisiin miehiin. Ei, ei isänsä kaltaisiin julmureihin – ja kuitenkin joissakin piirteissään hyvin samanlaisiin. Ainakin itsekkäisiin, välinpitämättömiin, enemmän ja vähemmän narsisteihin. Nainen nosti katseensa

ikkunaan. Miten tähän aamuun sopikaan tuo lasin takana riehuva kevättalven valkoinen tuuli, lumihiutaleiden raju kieppuminen puiden oksien lomassa. Kuului vain tuulen ulina lintujen vietyä edellisenä iltana huilunsa piiloon. Ja lasin tällä puolen hänen huoneensa hiljaisuus nyyhkytyksen loputtua.


© AilaKaarina




sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Tunnistettu

32. Tunnistettu



Mies katsoi häntä silmiin, turhankin kauan hänen mielestään. Mutta hän katsoi takaisin. Sitten harjoitukset alkoivat. Joitakin kertoja hän huomasi miehen jälleen katsovan häntä pitkään. Kotimatkalla hän muisteli, miten suora katse oli ollut, avoin ja levollinen. Ei tutkiva, ei kysyvä, vain toteava: siinähän sinä olet. Eikä sillä tarvinnut olla, häntä hymyilytti, sen enempää merkitystä. He tapasivat ensimmäisen kerran, hän oli ryhmän uusi jäsen, ja miestä oli kiinnostanut hieman tutkailla millainen hän oli. Siinä kaikki. Ja vain sillä itse asiassa oli merkitystä, että jokainen tällainen katse vei hänet aina jonnekin syvemmälle itseen, rauhaan, kuin kotiin. Edes hetkeksi matkanteko pysähtyi.


© AilaKaarina







torstai 17. tammikuuta 2019

Rakkaus

31. Rakkaus



Miksi tämä loputon epävarmuus? Hän oli rakastanut! Olihan hän? Mistä tuo ikuinen epäilys? Niin kuin ei olisi oikein uskonut siihen. Ei kyennyt uskomaan. Hän ei tiennyt, yhtään ainutta vastausta ei ollut. Oli vain kysymykset. Rakkaus. Mitä se on? Kysymys oli kuin veteen heitetty kivi. Upposi heti. Oliko hän rakastanut vai vain halunnut rakastaa? Jotta ei tuntisi tyhjyyttä? Yksinäisyyttä. Kauhua. Ja miksi juuri häntä? Miksei jotakuta toista? Ketä tahansa. Koko hänen elämänsä oli tässä, näissä muutamissa kysymyksissä joihin vastaus oli yhtä kuin hiljaisuus. Yhtä kuin kylmyys. Oli vain valinta, päätös rakastaa. Sillä ilman rakkautta hän olisi ollut kuin tuuli. Koditon.


© AilaKaarina





tiistai 8. tammikuuta 2019

Toivo

30. Toivo



Minä kuolin kolmesti. Olin nuori, lapsi vielä, kun sota vei isäni. Kasvoin aikuiseksi, ja sota vei mieheni. Poikani kasvoi, ja sota vei hänet. Nousin kolmesti kuolleista. Jouduin jättämään kodin, kannoin pienokaista rinnoillani, asetuin taloksi, kynnin pellot, kylvin siemenet. Elämän siemenet. Leivoin leivän. Elämän leivän. Tuhansien vuosien ajan vaikenin, pyyhin tuhannet kyyneleeni. Jatkoin elämää. Nyt kuljen

käsi kädessä muiden kanssa, meitä on monta, meitä on miljoonia. Emme enää suostu! Me nousemme barrikadeille käsissämme vitivalkoiset liput. Me tahdomme rauhan, me tahdomme kotiin. Me tanssimme illasta aamuun

elämän tanssin. Me laulamme uuden laulun. Maailman laulun, jossa on ilo ja Ihmisen tyttären sitkeä toivo.


© AilaKaarina


Runonevan musiikkihaaste 8: Buranovskiye Babushki – Party For Everybody.

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Sivullinen

29. Sivullinen



Nyt hän oli siitä varma. Mikään ei auttanut. Mikään ei muuttuisi. Hän halusi vain seistä tässä. Jokin hänessä oli jäänyt tuohon hetkeen, jolloin hänen unelmansa, se viimeinen, särkyi ja vene jysähti raskaasti kiinni kiveen. Sitä, minkä eteen hän oli kiihkeästi yrittänyt tehden kaiken minkä ymmärsi, ei ollut enää. Ei ollut mitään muutakaan. Tälle kivelle, tälle pienelle luodolle hän nyt jäisi. Ajatus tuntui lohdulliselta. Eikö ihminen saa valita (kun ei muuta voinut) myös

elämättömyyden? Kun ei jaksa enää ponnistella, kun haluaa vain olla. Tehdä rutiinina ne asiat, jotka vielä on tehtävä. Jättää kaikki ja eritoten ihmisten miellyttäminen, vaihtokauppa, väsyttävintä kaikesta. Ja jättää myös elämän miellyttäminen, yritys saada se puolelleen, vaikka vain yhden ainoan kerran. Jättää se kokonaan rauhaan, päästää se vapaaksi edes yhden ihmisen toiveista, unelmista, tarpeista. Hän katsoi ympärilleen ja toivoi vain, että saisi vielä kauan seistä näin; katsoa minne tahansa milloin tahansa ja nähdä kaikkialla meren    

                                 ja siinä kulkevat laivat


© AilaKaarina