Jälleenkö hänen aivoissaan virtasivat vain nuo tutut, vanhat kemiat iänaikaisia uriaan? Miten hän olikaan uskonut muuttuneensa! Mutta niin kuin
sittenkin hänestä puuttuisi jokin oleellinen, jokin mikä ihmisessä piti olla, jotta hän jokaisena aamuna saattoi sanoa vähintäänkin “tästä päivästä selviydyn“. Ja aivan kuin hänessä olisi liikaa jotakin, jotakin kohtuutonta, hillitöntä kuin jokin salainen, piilossa lymyävä parasiitti. Loinen, joka imi hänen voimavarojaan ja jonka olemassaolon hän taas tunsi vahvasti. Hän ei ollut enää nuori. Elämästä isoin osa oli takana. Isoin työ oli tehty, muutettu – yritetty muuttaa – lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa opitut mallit, jotka hän oli evääkseen saanut. Sisäiset kaavat. Ei hän koskaan unohtaisi
käydessään kauan sitten läpivalaisuistunnoissa (tai kuten hän myös saattoi sanoa: valheenpaljastuskoneessa), miten järisyttävästi avautuivat oudot lähteet, miten tuskan ja riemun, ilon ja murheen reitit repesivät auki. Itse elämä syöksyi häneen kuin lämmin punaisena tuoksuva veri! Mutta tänään
päässä kiersi vain ahne, omaa tyhjyyttään täyttävä olento kuivuvia uomiaan edestakaisin.
© AilaKaarina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentti tarkistetaan ennen julkaisua.