sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Tunnistettu

32. Tunnistettu



Mies katsoi häntä silmiin, turhankin kauan hänen mielestään. Mutta hän katsoi takaisin. Sitten harjoitukset alkoivat. Joitakin kertoja hän huomasi miehen jälleen katsovan häntä pitkään. Kotimatkalla hän muisteli, miten suora katse oli ollut, avoin ja levollinen. Ei tutkiva, ei kysyvä, vain toteava: siinähän sinä olet. Eikä sillä tarvinnut olla, häntä hymyilytti, sen enempää merkitystä. He tapasivat ensimmäisen kerran, hän oli ryhmän uusi jäsen, ja miestä oli kiinnostanut hieman tutkailla millainen hän oli. Siinä kaikki. Ja vain sillä itse asiassa oli merkitystä, että jokainen tällainen katse vei hänet aina jonnekin syvemmälle itseen, rauhaan, kuin kotiin. Edes hetkeksi matkanteko pysähtyi.


© AilaKaarina







torstai 17. tammikuuta 2019

Rakkaus

31. Rakkaus



Miksi tämä loputon epävarmuus? Hän oli rakastanut! Olihan hän? Mistä tuo ikuinen epäilys? Niin kuin ei olisi oikein uskonut siihen. Ei kyennyt uskomaan. Hän ei tiennyt, yhtään ainutta vastausta ei ollut. Oli vain kysymykset. Rakkaus. Mitä se on? Kysymys oli kuin veteen heitetty kivi. Upposi heti. Oliko hän rakastanut vai vain halunnut rakastaa? Jotta ei tuntisi tyhjyyttä? Yksinäisyyttä. Kauhua. Ja miksi juuri häntä? Miksei jotakuta toista? Ketä tahansa. Koko hänen elämänsä oli tässä, näissä muutamissa kysymyksissä joihin vastaus oli yhtä kuin hiljaisuus. Yhtä kuin kylmyys. Oli vain valinta, päätös rakastaa. Sillä ilman rakkautta hän olisi ollut kuin tuuli. Koditon.


© AilaKaarina





tiistai 8. tammikuuta 2019

Toivo

30. Toivo



Minä kuolin kolmesti. Olin nuori, lapsi vielä, kun sota vei isäni. Kasvoin aikuiseksi, ja sota vei mieheni. Poikani kasvoi, ja sota vei hänet. Nousin kolmesti kuolleista. Jouduin jättämään kodin, kannoin pienokaista rinnoillani, asetuin taloksi, kynnin pellot, kylvin siemenet. Elämän siemenet. Leivoin leivän. Elämän leivän. Tuhansien vuosien ajan vaikenin, pyyhin tuhannet kyyneleeni. Jatkoin elämää. Nyt kuljen

käsi kädessä muiden kanssa, meitä on monta, meitä on miljoonia. Emme enää suostu! Me nousemme barrikadeille käsissämme vitivalkoiset liput. Me tahdomme rauhan, me tahdomme kotiin. Me tanssimme illasta aamuun

elämän tanssin. Me laulamme uuden laulun. Maailman laulun, jossa on ilo ja Ihmisen tyttären sitkeä toivo.


© AilaKaarina


Runonevan musiikkihaaste 8: Buranovskiye Babushki – Party For Everybody.

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Sivullinen

29. Sivullinen



Nyt hän oli siitä varma. Mikään ei auttanut. Mikään ei muuttuisi. Hän halusi vain seistä tässä. Jokin hänessä oli jäänyt tuohon hetkeen, jolloin hänen unelmansa, se viimeinen, särkyi ja vene jysähti raskaasti kiinni kiveen. Sitä, minkä eteen hän oli kiihkeästi yrittänyt tehden kaiken minkä ymmärsi, ei ollut enää. Ei ollut mitään muutakaan. Tälle kivelle, tälle pienelle luodolle hän nyt jäisi. Ajatus tuntui lohdulliselta. Eikö ihminen saa valita (kun ei muuta voinut) myös

elämättömyyden? Kun ei jaksa enää ponnistella, kun haluaa vain olla. Tehdä rutiinina ne asiat, jotka vielä on tehtävä. Jättää kaikki ja eritoten ihmisten miellyttäminen, vaihtokauppa, väsyttävintä kaikesta. Ja jättää myös elämän miellyttäminen, yritys saada se puolelleen, vaikka vain yhden ainoan kerran. Jättää se kokonaan rauhaan, päästää se vapaaksi edes yhden ihmisen toiveista, unelmista, tarpeista. Hän katsoi ympärilleen ja toivoi vain, että saisi vielä kauan seistä näin; katsoa minne tahansa milloin tahansa ja nähdä kaikkialla meren    

                                 ja siinä kulkevat laivat


© AilaKaarina