Emo

40. Emo


Anna istui koneella kun kuuli koiransa ulisevan. Vastahan me oltiin ulkona, mitä nyt? Häntä harmitti keskeyttää kirjoittaminen. Hän huusi oven taakse: – Juu, juu, tulen! Koiran ulina koveni, jostain kuului hiljaista nau’untaa. Kissa, mitä sekin nyt haluaa? Hän nousi ripeästi ylös ja avasi huoneensa oven. Koira seisoi eteisessä surullisesti ulisten mutta selkeästi kunnossa. Mutta missä kissa? Sitä ei näkynyt kopassaan. Hädissään hän kiersi kaikki muut kissan lepopaikat, juoksi viimein eteiseen, jossa koira  tuijotti nyt ylös naulakkoon. Annakin nosti katseensa. Kissanpentu roikkui kaulapannastaan naulakon koukussa. – Taivas! Onneksi en ollut töissä! Anna auttoi kissan alas.
    Koira nuolaisi kissanpoikasta ja hymyili emon hymyä.

© AilaKaarina

(12. Krapuhaaste avainsanoilla  naulakko, hymyillä ja työ)

Lumottu

39. Lumottu


Hän aisti naisen läsnäolon vaikka suljetun oven takaa. Pelkkä
                      puhelimessa keskustelu, naisen äänen kuunteleminen, sai aikaan jatkuvan sähköisen virtauksen suoraan hänen sisuksiinsa. Kun nainen kirjoitti hänelle, sanat olivat täynnä intohimoa, voimaa. Miten kenenkään olemassaolo voi olla niin vahvaa, niin todellista, että sen tuntee syvällä ytimissään jopa kilometrien päähän, toiseen kaupunkiin, hän mietti. Tunnin kuluttua hän olisi sovitulla paikalla. Hän ajoi autoa, yritti keskittyä liikenteen seuraamiseen. – Olet pian ojassa, mies hyvä. Rauhoitu, hän sanoi ääneen. Viikon hän oli odottanut tätä hetkeä, tapaamista
           tutussa kahvilassa. Hän ehtisi sinne ennen naista, tilaisi jotakin, istuisi ja odottaisi. Tunnistaisi jo kaukaa naisen kevyet askeleet.

© AilaKaarina

(100 sanan raapale (otsikko mukana)11. Krapuhaasteeseen avainsanoilla tunti, keskustelu ja ovi)

Lähtö

38. Lähtö


Vain enää viimeinen halaus ja suudelma, sitten hän kääntyisi ja lähtisi. Hän ei katsoisi taakseen. Ei näkisi naisen kyyneleitä. Joskus suhteen alussa nainen oli pyytänyt, ettei mies lähtiessään koskaan kääntyisi. Näin hänen oli helpompi estää itkunsa ennen paluuta kotiinsa, sen yksinäisiin huoneisiin. Mutta häntä
           odotettiin ja kaivattiin. Lapset odottivat ja kaipasivat. Vaimolla oli oma elämä, mieskin ilmeisesti, jossakin. “Lasten takia“, kulunut fraasi, mutta sopi heille. He elivät sopuisasti. Pian hän istuisi koneessa, ajattelisi naista, jonka tiesi lähtevän vasta kun kone olisi noussut ilmaan. Edessä olisi pitkä lento. Se veisi hänet viikoiksi
                      aina vain kauemmaksi siitä kaikesta, mitä hän rakasti.

© AilaKaarina

(10. Krapuhaaste avainsanoilla halata, pyyntö ja lento)

Tuhat valhetta

37. Tuhat valhetta


Hän katseli pöydällä olevaa kuvaa, otti sen käteensä ja alkoi irrottaa kehystä. Hän oli erehtynyt pahan kerran. Kuinka hän ei ollut ymmärtänyt, ei ollut uskonut vaikka jo moni oli varoittanut häntä? Miten hän oli ollut niin sokea! Voiko rakkaus, vai mitä hemmettiä se sitten oli ollutkaan, tehdä ihmisen näin täydelliseksi torveksi. Mies oli valehdellut hänelle kaiken. Kaiken! Häntä huimasi. Hän alkoi repiä kuvaa, teki siitä tuhat silppua, meni ulos ja sirotteli repaleet portaikkoon. Sitten hän soitti miehelle ja kutsui tämän kylään. Mies lupasi tulla illalla soittotreenien jälkeen. Nainen pakkasi rivakasti matkalaukkunsa. Hän lähtisi pariksi viikoksi
                      pois. Siinähän soittelisi.

© AilaKaarina

(9. Krapuhaasteen innoittamana, aika lailla myöhässä, kun vasta löysin koko ihanan Krapuhaasteen. Avainsanat ovat kutsu, pöytä, valokuva.)

Polku

36. Polku


Unen mies oli tuntematon. Mutta tunne oli tuttu. Kaipaus. Ei pitäisi lukea kirjoja joissa kirjoitettiin rakkaudesta – varsinkaan kaipuun yksinäisyydestä! nainen pohti herättyään. Kuinka kauan siitä oli kun hän oli ikävöinyt jonkun tietyn ihmisen lähelle? Liian kauan. Ja samanlaista
           olisi edessä? Yksinäisiä vanhenemisen vuosia. Ei, niin ei saanut olla!  Hänessähän oli polku! Piilossa vielä ruumiin uumenissa, mutta nainen tiesi löytävänsä sen taas,
                                 keväisen ketun polun. Ei hän ollut unohtanut sitä, ei hukannut jälkiään! Hän löytäisi ne! Äkkiä naisen täytti hurja riemu. Ikkunasta loisti tuttu valo. Sitten se tapahtui: hän juoksi ovelle, riuhtaisi sen auki ja
                      loikkasi ulos.

© AilaKaarina

(Inspiraatiokirjat: Graham Greenen Tädin kanssa maailmalla ja Anita Brooknerin Päivät Pariisissa.)

Hajoaminen

35. Hajoaminen


Ei se, että rakkain, se kaikkein tärkein, hylkää vaan se, että saman tien itsekin hylkää itsensä, hän mietti. Ja sitä katsoo itseään kaikista peileistä ja takaisin katsoo ei kukaan: hahmoton. Vielä hetki sitten se oli olemassa, kiinteänä, mutta katoaa nyt. Muuttuu aina vain pienemmäksi oudossa, uudessa avaruudessa. Mutta siellä
                      se sykkii! Yhä! Kipuako se sykkii? Katoamisen kauhua? Haihtumistaan, sammuva tähti. Mutta olihan hän kokenut
                                 saman ennenkin ja aina tullut takaisin. Opetellut jälleen katsomaan itseään, tajuamaan että on. Nähnyt taas ytimensä, nähnyt lähelle. Mutta vielä ei ollut sen aika. Nyt ei kukaan katso tunnistavin silmin, kun hän itse ei voi.

© AilaKaarina

(Runonevan 27. hasteeseen Sortuva)

Suoja

34. Suoja


Anna oli kiivennyt puun haaraan. Keväästä lähtien, heti ilmojen lämmettyä, se oli ollut hänen lempipaikkansa. Siellä hän sai rauhassa lukea. Kukaan ei älynnyt etsiä häntä sieltä, sillä puu oli pihan perällä, vajan takana, jonne eivät talon muut lapset olleet löytäneet. Vanhan tuomen lehvistö antoi täyden suojan. Mutta nyt kuului isän ääni, kireänä: – Anna, missä olet? Tule heti kotiin! Voi, ei, mitähän hän taas oli unohtanut? Ja kirjakin oli jännimmässä kohtaa, juuri siinä
                      missä myös kirjan tyttö istui puussa. Kaikki etsivät häntä, olivat huolissaan Pikku Oosta joka oli kadonnut pihalta, tahtoivat hänet syömään. Hän oli lukenut kirjan jo useaan kertaan, ensimmäisen kerran heti kun oli oppinut lukemaan sujuvasti. Se oli yksi hänen lempikirjoistaan. Täynnä ihmettä. Pikku Oota rakastettiin, vaikka hän teki paljon tyhmyyksiä. Vaikka hänelle saatettiin olla vähän vihaisiakin, se unohdettiin pian. Kaiken hän sai aina anteeksi eikä hänen tekosiaan muisteltu päivätolkulla, ei kerrottu niitä sukulaisille muka hyvänä vitsinä, ei oltu ankaria ja käsketty olemaan hiljaa jos yritti puolustautua. Varsinkin isän ankaruus oli pelottavaa. Ja nimittely tyhmäksi tytöksi loukkasi syvästi. Ei hän ollut tyhmä. Vai oliko sittenkin? Mutta
           Pikku Oo ei ollut. Sehän oli lapsi.

© AilaKaarina

(Kirja on Edith Unnerstadin Pannukakkupäivä.
Runonevan 26. haasteeseen Lempipaikka)