Liian myöhään?

53. Liian myöhään?

Se alkoi joka kevät. Nuorena oli päinvastoin. Silloin hän miltei vihasi kevättä, sen hajuja, lumen alta näkyvää likaa, valoisuutta, joka paljastaisi loputkin. Mutta vanhemmiten keväästä oli tullut koko kropassa tuntuvan kihelmöivän odotuksen aikaa. Enää ei tarvinnut pelätä paljastumista, enää ei ollut häpeää. Hän oli oppinut puhumaan sen kaiken pois. Olisiko elämällä tarjolla vielä jotakin nyt, kun hän vihdoin oli alkanut uskaltaa toivoa? Ja etsiä. Mitä se oli,
                      ei hän itsekään varmuudella tiennyt. Ja kesä saapui valoisin päivin, suloisen samettisin illoin; kesä toisensa perään, yksinäisin illoin. Ei siitä näkynyt kuin ääriviivat jotka joskus häilähtivät kaukana kadotakseen heti pois. 

© AilaKaarina

Viikon 38 (100 sanan otsikon kera) Krapu haastesanoilla samettinen, kihelmöidä ja ääriviiva.

Vetäjinä Cara (http://caravaani.blogspot.com/) ja SusuPetal.

Ps. Olen korjaillut hieman idean kuitenkaan muutumatta muutoin kuin tuon otsikon kysymysmerkin osalta; annoin siis toivoa enemmän 😊...

Yölenkki

52. Yölenkki

He saapuivat metsän laitaan ja Anna päästi koiran vapaaksi. Häntä heiluen se loikkasi puiden sekaan. Oli iltayö eikä kulkijoita yleensä enää tähän aikaan näkynyt; tästä alkoi hänen oma yksityinen maailmansa, jossa hän aina tunsi muuttuvansa uudeksi ihmiseksi. Murheet ja huolet katosivat, oli vain metsä ja koira. Jostain kuului  

                      moottoripyörien ääniä ja kohta näkyi kaksi miestä. He pysäyttivät pyöränsä. Miehet katsoivat häntä pitkään. Annaa alkoi pelottaa. Missä Sarabikin oli? Hän huusi sitä nimeltä. Oli hiljaista. Samassa koira ilmestyi pienelle kummulle, seisoi siinä hetken ylväänä, iso komea Rhodesian ridgeback ja käveli sitten rauhallisesti Annan eteen. Miehet vilkaisivat toisaan ja käynnistivät pyöränsä.

© AilaKaarina

100 sanan (otsikko mukana) viikon 37 Krapu avainsanoilla uusi, oma ja ilmestyä.

Isovanhempi

51. Isovanhempi

Anna istahti parvekkeen tuolille. Oli elokuun viimeinen päivä. Vielä oli lämmintä, mutta parin päivän päästä lupailtiin jo sateita. Kesä olisi ohi, tämä niin kaunis ja ihmellinen kesä ettei hän voinut kuin kiittää elämää siitä! Mutta talvi saapuisi jääväämättä ja toisi kaikki ne lyhyet päivät, tyhjät illat. Ja kaiken sen kaipauksen! Juri. Mies lentäisi syyskuun lopulla Malagaan ja viettäisi siellä talven. Useana vuotena häntä oli pyydetty mukaan koko talveksi, mutta hän oli voinut olla siellä vain muutaman viikon. Lastenlapset tarvitsivat häntä, ainutta nopeasti paikalle saatavaa isovanhempaansa ja siksikin niin rakasta ja läheistä; taustatukea, jollaista vaille hän itse oli lapsena jäänyt.

© AilaKaarina

100 sanan (kera otsikon) viikon 36 Krapuhaasteeseen avainsanoilla tyhjä. kiittää ja parveke

Krapuhaasteita ylläpitävät http://caravaani.blogspot.com/ ja https://susupetalsanat.wordpress.com/

Läpivalaistu

50. Läpivalaistu (Korjattu ja korjaan varmaan vieläkin.)


Jälleenkö hänen aivoissaan virtasivat vain nuo tutut, vanhat kemiat iänaikaisia uriaan? Miten hän olikaan uskonut muuttuneensa! Mutta niin kuin
                                 sittenkin hänestä puuttuisi jokin oleellinen, jokin mikä ihmisessä piti olla, jotta hän jokaisena aamuna saattoi sanoa vähintäänkin “tästä päivästä selviydyn“. Ja aivan kuin hänessä olisi liikaa jotakin, jotakin kohtuutonta, hillitöntä kuin jokin salainen, piilossa lymyävä parasiitti, loinen, joka imi hänen voimavarojaan ja jonka olemassaolon hän taas tunsi vahvasti. Hän ei ollut enää nuori. Elämästä isoin osa oli takana. Isoin työ oli tehty, muutettu – yritetty muuttaa – lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa opitut mallit, jotka hän oli evääkseen saanut, jo sisäisiksi kaavoiksi jähmettyneet. Ei hän koskaan unohtaisi
                      käydessään kauan sitten ensi kertoja läpivalaisuistunnoissa (tai kuten hän myös saattoi sanoa: valheenpaljastuskoneessa), miten järisyttävästi äkkiä avautuivat tulikuumat, oudot lähteet, miten säkenöivät tuliset vanat, ja repesivät tuskan ja riemun, ilon ja murheen reitit auki. Itse elämä syöksyi häneen kuin lämmin punaisena tuoksuva veri! Mutta tänään – vaikka hän nykyään, useimmiten, pursui vahvaa energisyyttä, mielen kirkkautta, rauhaa – tänään
           päässä kiersi vain ahne, omaa tyhjyyttään täyttävä olento kuivuneita uomiaan edestakaisin.

© AilaKaarina

(Runonevan 35. haasteeseen Kuiva.)

Kaipaus

49. Kaipaus


Hän olisi halunnut kääntyä vaimoonsa päin, puristaa syliinsä ja suudella – ja sanoa: “Älä lähde! Ethän jätä minua”. Mutta jokin esti häntä tekemästä mitään. Vaimo seisoi vierellä, hiljaisena ja kasvoillaan taas tuo tietty odottava ilme. Kyllä hän tiesi, miksi vaimo hehkui kuin kytevä liekki tuijottaessaan järvelle koko olemus jännittyneenä. Tiesi
           keitä vaimo odotti. Naapureita. Toista heistä. Vuosikaudet he olivat asuneet kesämökkinaapureina, olivat vierailleet toistensa luona usein, viettäneet hauskoja iltoja yhdessä, pelanneet milloin mitäkin, grillanneet, juoneet viiniä, jutelleet ja nauraneet. Kunnes tänä kesänä kaikki muuttui. Naapurin vaimosta tuli aina vain kireämpi ja ärtyisämpi. Hänen vaimonsa sen sijaan  säteili heidän yhteisinä iltoinaan.

© AilaKaarina

100 sanan 21. Krapuhaasteeseen avainsanoilla naapuri, järvi ja katse. (Kravun vetäjinä Cara: http://caravaani.blogspot.com/ ja SusuPetal: https://susupetalsanat.wordpress.com/)

Lainsuojaton

48. Lainsuojaton


Kulkija. Etsijä. Kapinallinen. Maailman kauneimmat sanat. Sitä kaikkea hän oli aina ollut, ensin salaa itseltäänkin, kuin häveten, peläten, mutta ei enää. Ja hän tiesi nyt ettei ollut yksin; että heitä oli tuhansia, naamioituneina tavallisiin maan väreihin. Hän näki vastaantulijasta jo epäilyn. Tuossako hän on, hän joka kulkee niin ylväästi pää pystyssä ja selkä suorana, outo lumo huulillaan ja askeleissaan ilon ja tuulen rytmi? Silmät sen varmistavat, niiden suora ja avoin katse. Ja hän on siinä: lajitoveri. Suostumaton. Intohimoisesti
  elämään rakastunut. Kummallinen, vieras laji, vihattu. Niiden saaliiksi haluama, joiden sieluissa asuu kiinteän kaipuu.

© AilaKaarina

100 sanan (otsikon kanssa) 19. Krapuhaasteeseen avainsanoilla silmä, selkä ja yksin.

Poltinmerkki

47. Poltinmerkki

Hänestä täytyi näkyä se: Älä vain rakastu tähän naiseen! Hylkää hänet! Mistä se näkyi? Silmistäkö? Suusta. Mistä! Suru joka puristi rintaa tuntui liian painavalta. Koskaan hän ei onnistuisi. Hän oli jälleen yksin. Mutta

           rakkaus. Vain se merkitsi jotakin. Se oli ainoa syy elää. Niin kuin ei lastenkaan olemassaolo enää riittäisi. Mikään ei riittäisi. Vain rakkaus oli tärkeintä ja hän tarvitsi sitä yhtälailla kuin happea. Elääkseen. Hänen teki mieli huutaa: Minä ansaitsen rakkauden. Minulla on oikeus siihen. Minullakin on kaikki oikeus! Hän löysi itsensä sillalta. Alhaalla vesi seisoi likaisena, luotaantyöntävänä kuin tyhjä, särkynyt mieli. Hän muisti

                      kaikki heidät joita rakasti. 

© AilaKaarina

Runonevan 12. haasteeseen Oikeus  
(100 sanaa + otsikko).