Eräänlainen kohtalomysteeri

 227. Eräänlainen kohtalomysteeri

”Mutta en minä itseäni karkuun päässyt!”, huudahti Anna ystävälleen Irinalle. ”En pakoon tätä mikä olisi tehnyt elämästäni helpompaa, en pakoon tätä tulta sielussani, intohimoa, pyrkimystä mennä koko ajan eteenpäin niin ajatuksissa kuin teoissa. Aina vain syvemmälle johonkin sellaiseen mitä voisin kutsua vaikkapa totuudeksi. Vuodet

valheenpaljastuskoneessa, siinä hitonmoisessa läpivalaistushärpäkkeessä poistivat paljon kuonaa ja saivat minut näkemään itseni selkeämmin. Ja ehkä juuri sen, että tietynlainen kohtalo meille on "annettu" etukäteen – siltä se ainakin vaikuttaa. Toki niin, että olemme koko ajan vastuussa sanoistamme ja teoistamme kuin myös tekemättä jättämisistämme. Kaikista valinnoistamme. Mutta jokin siellä syvällä itsessämme, geeniperimässämme on ja pysyy aina samanlaisena. Ja se pakottaa meidät kulkemaan juuri tiettyjä polkuja. Eikä tätä muuta edes se ajatus, että entäpä jos olisimme syntyneet erilaiseen aikakauteen, erilaiseen yhteisöön, perheeseen jne. joihin synnyimme. Se pohja, totuus itsestäsi, todellisista luonteenpiirteistäsi, persoonallisuustyypistäsi pysyy samana. Ja se totuus on myös löydettävissä. Ja tämän vuoksi en juurikaan arvostele toisia ihmisiä, itseäni vain. Ei jokainen saa taakakseen tätä vimmaa, joka pakottaa jatkuvasti pohtimaan, etsimään, muuttumaan!”

”Ja sitten on minunlaiseni, jotka eivät koskaan hakeneet apua ongelmiinsa. Eivätkä vaivautuneet kyseenalaistamaan itseään, maailmakuvaansa, ihmiskäsitystään jne. Ja mikä minusta tuli? Levoton kulkija, jollainen olen luultavasti aina ollutkin mutta vuosien myötä se on vain pahentunut. Ilo siitä on kadonnut kokonaan. Olen ihminen joka taistelee jatkuvasti omien riippuvaisuuksiensa kanssa. Oman menneisyytensä ja omien kipujensa kanssa, joille ei ole sanoja. Ainakaan enää. Olisiko joskus ollut? Minulle alkoholi on suonut paon, karkuunpääsyreitin pois itsestäni”, sanoi Irina. Naiset

katsoivat toisiaan, kaski ystävää. Kaksi erilaista elämää tuijotti toisiaan.

© AilaKaarina

Tämä on vain luonnos, jota korjailen tai ehkä poistan. 

Samanmerkkiset

226. Samanmerkkiset

Irina työnsi lähiökuppilan ovesta rollaattorinsa sisään. Oli kylmä kevätsää ja vilu värisytti häntä päästä varpaisiin. Oli saatava jotakin lämmintä. Rommitoti tekisi hyvää, hän mietti samalla kun asetteli kävelyapuriaan paikkaan, jossa se ei olisi kenenkään tiellä. Baaritiskille hän kyllä selviytyisi omina jaloin. Ikkunan edessä

pienen pöydän ääressä seisoi mies, joka näytti tutulta. Yksinäinen piruparka, Irina ajatteli, sillä miehessä oli jotakin mikä kosketti häntä syvästi. Mutta ei hän ollut tullut kapakkaan saadakseen jutella jonkun kanssa, vähiten tuollaiselle miehelle, josta huokui selkeästi se täysin tunnistettava! Eihän kaksi yksinäisyyttä voisi kuin vain paeta toisiaan, samanmerkkiset magneettien navat. Kävellessään tiskille hän varoi katsomasta miestä.

© Ailakaarina

(100 sanan tarina otsikkoineen)