maanantai 4. toukokuuta 2020

Salaisuus

64. Salaisuus

 

 

Monesti hän oli istunut siinä, yönsyvällä ikkunalaudalla, katsellut metsikköä, kysynyt nuorta itseään. Siitä talosta hän muutti pois pian sen jälkeen kun puut oli kaadettu; puiden kansa, jonka joku katsoi itsessään arvottomaksi ja josta rakennutti itselleen ökytalon. Vielä vanhanakin hän muisti metsikön ja kaiken sen, mikä oli elänyt elämäänsä siellä, sen juurilla, maan alla. Metsän salainen maailma. Uuden kodin 

ikkunan takana oli vaahtera, jota hän ei myöskään unohtanut. Se seurasi häntä läpi vuosikymmenien ja syntyi uudelleen parvekkeen lähelle, viimeisen kodin, jota turvasi myös hopeapaju, syreeni ja koivut. Ja pihlaja, ihmeellinen pihlaja, jota ihmisen käsi oli karsinut, jotta ihminen mahtuisi maailmaansa, näkisi paremmin! Lähellä kotia

oli kaksi kuusta, kaksi suoraselkäistä vanhusta lähes kiinni toisissaan. Koskaan hän ei päässyt niiden ohi ilman pelkoa, etteivät ne enää olisi siinä, ei ilman läikettä rinnassaan, kun ne vielä olivat. Hänen yksinäisen vanhuutensa ilo oli tässä, keveänä. Se liiteli kevään huikaisevassa vihreydessä, ja äkkiä olivat kukat ja tuoksut, oli kesä ja puiden antama suoja polttavalta auringolta. Hänen ilonsa oli syksyn väriloistossa ja talven unissa ja lopultakin siinä huolettomuudessa, ettei hän ehtisi saada selville, kuka hän itse on. Ei koskaan, ei kokonaan.


© AilaKaarina