tiistai 17. heinäkuuta 2018

Sirpaleita

20. Sirpaleita



Mies istui ja katseli maalaustelineessä olevaa taulua. Hän oli korjaillut sitä, jälleen kerran. Hän nousi ja käveli edes takaisin pitkillä, jäntevillä jaloillaan. Mies oli vielä nuori, alle kolmenkymmenen. Naisen suuta maalatessaan ja tajutessaan vihdoinkin löytäneensä juuri oikean viivan, juuri oikean muodon, tai ainakin lähes täydellisen, hän oli riemuissaan. Nyt siinä oli se käsittämätön herkkyys, jonka hän niin hyvin muisti. Vai muistiko?

Mies oli ollut auto-onnettomuudessa, ja muistikatkot olivat aika ajoin pahoja. Juuri nyt hän ei edes muistanut varmuudella oliko koskaan tavannut taulun naista. Joskus taas muistot olivat miltei käden ulottuvilla, ja hän oli vakuuttunut, että he olivat vähintäänkin seurustelleet ja että hän oli rakastanut naista, syvästi. Palavasti. Mutta se, miten ja minne tämä oli kadonnut, oli kadonnut myös miehen muistista. Nainen

katsoi häntä surullisilla silmillään. Kuka hän oli? Keksitty hahmo? Anna. Oliko hän Anna? Nainen näytti niin elävältä, että koska tahansa hän olisi voinut astua ulos taulusta. Kerran olikin näin tapahtunut. Nainen oli tanssinut hetken miehen edessä, punaisessa mekossaan. Hän oli hieraissut silmiään ja huudahtanut: – Oletko sinä osa menneisyyttäni vai osa unelmaa? Toivoa? Jostakin? Nainen oli hypähtänyt tauluun takaisin.


© AilaKaarina











sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Ennen kuin syreenit kukkivat

19. Ennen kuin syreenit kukkivat


Marcus avasi silmänsä. Käsi kulki vaistomaisesti sängyn toista puolta, mutta se oli tyhjä. Joka aamu hän muisti ensimmäiseksi Irinan sanat: – Lupaan tulla takaisin ennen kuin syreenit kukkivat. Ja sen, miten tämä oli antanut suukon ja pyörähtänyt ovesta ulos. Marcus oli katsellut rappusilla hänen kevyen näköistä kävelyään, keijun kulkua. Kaikki hänessä oli ollut kevyttä, kaikki. Vuosi sitten he olivat tavanneet läheisessä kirjastossa, jossa Irina oli ollut töissä, sijaisena. Marcus oli salaa katsellut kaunista nuorta naista, mutta ujona ei osannut tehdä aloitetta. Irina oli tullut hänen luokseen ja he alkoivat tapailla. Pian he jo asuivat yhdessä, Marcuksen luona. Syksyllä Irinan lähdettyä

elämä palasi nopeasti hiljaisiin uomiinsa. Poissa oli nauru ja leikinlasku, hellyys ja rakkaus. Ilo. Kaikki se mistä hän ei ollut tiennyt. Irinan numero oli vaihtunut kuten oli vaihtunut kerran aiemminkin, ja hänelle jäi vain odottaminen. Kun kevät vihdoin koitti ja pihan syreenipensaat olivat nupuillaan, ei ovikello, joka soi harvoin, tuonut kaivattua oven taakse. Irina ei seissyt oven takana iloinen hymy kasvoillaan huudahtaen jotakin hauskaa, lämmintä, ystävällistä, niin kuin vain hän osasi. Mutta hänen tuoksunsa kevät toi tullessaan. Sitä ei mikään häneltä veisi. Eikä kasvoja, ei hentoa olemusta. Hänen tarvitsi vain hieman keskittyä, sulkea silmänsä

ja Irina lennähti siihen.


© AilaKaarina

torstai 5. heinäkuuta 2018

Vanhan naisen (värit) purppura (Sortuva)

18. Vanhan naisen (värit) purppura (Sortuva)



Annalla oli sylissään kirja, Bulgakovin Mestari ja Margarita. Toinen, juuri luettu lojui pöydällä, Faulknerin Villipalmut, sekin jo pariin kertaan aiemmin kahlattu. Nämä kaksi olivat hänelle erityisen rakkaita muutaman muun lisäksi, joihin oli palattava kerran 10 vuodessa. Sen useammin ei tarvinnut, ne olivat osa häntä. Mutta enää ei lukeminen sujunut. Hänen ajatuksensa palasivat jatkuvasti eiliseen iltaan, oikeastaan neljän viime kuukauden tapahtumiin. Hän oli tavannut miehen, jonka seurassa viihtyi aina vain paremmin. – Hupsu, Anna sanoi itselleen. Aivan kuin olisit rakastumassa. Tässä iässä! Mutta peilistä oli alkanut vähitellen katsoa vieras nainen, jolle hän kuitenkin yritti nauraa ja ihmetteli samalla kenen naurua hän kuunteli. Kenen kasvoja hän katsoi? Näinkö se tapahtuu? Yksi ihminen voi auttaa toisen ihmisen eläväksi, jälleen. Vuosien hiljaisuus oli pyyhkiytymässä pois hänen ruumistaan, se alkoi herätä kuin maa lumen alta. Jäsenet vetreytyivät, ojentautuivat jo kuin puiden ja pensaiden oksat keväällä kohti aurinkoa. Ystäviä

he ainakin olivat. Ystävä on jo tarpeeksi paljon, on, on, hän vakuutteli mielessään; ystävä, jonka kanssa oli paljon yhteistä jaettavaa. Kaikki on jo näinkin liian hyvää, hän ehti vielä ajatella, kun puhelin soi ja mies kysyi: – Hei, tuletko tänään syömään? Teen meille mieliruokaasi. Nälkä. Oliko hänellä nälkä? Anna näki purppuraisen veren, joka oli noussut hiljalleen ja hitaasti jostakin syvältä, ja jota hän oli miltei henkeään pidätellen katsellut näiden kuukausien aikana, sen jähmeää liikkeellelähtöä ja vaivalloista virtausta joka puolelle kehoa, kääntävän suuntaa.


© AilaKaarina


(Runonevan 10/2018 haaste Sortuva)






Vanhan naisen (värit) ruskea

17. Vanhan naisen (värit) ruskea



Vuosia hän oli seissyt siinä, tuijottanut ikkunasta vanhan pihlajan vuodenaikoja. Siinä seistessään hän oli hiljalleen rypistynyt, ruskeat hiukset olivat saaneet harmaan sävyn. Vihreiden silmien hohde oli himmennyt, selkä painunut hieman kumaraan. Mutta kaikesta näki, miten kaunis hän oli ollut. Pieni ja siro olemus, tanssijan reidet ja sääret ja kadonneen notkeuden saattoi vielä avistaa. Kun hän puhui puulle, äänessä oli merkillisen puhdas ja kirkas sointi. Ja puu vastasi hänelle ja linnut kääntyivät katsomaan. Talvellakin hän piti ikkunan auki. Vaikka puusta tuli kylmän saapuessa vaitonainen ja unelias, hän halusi kuulla sen hiljaisimmankin kuiskauksen, ja niiden harvojen lintujen äänet, jotka joskus lensivät sen oksille. Mutta nyt oli kevät ja ensimmäiset pienet ruskeat silmut näkyivät jo. Linnut vierailivat puussa ahkerasti, katsoivat häntä pää kallellaan ja visersivät. Ja hän oli onnellinen. Vielä

hän oli onnellinen, tyyni ja rauhallinen. Oli, joskin lyhyt, ruskean aika. Se oli hyvä väri. Maan väri. Lumi oli sulanut, mutta siitä kohtaa ikkunaa ei vihreää näkynyt, orastava nurmikko pysyi kiltisti naapuritalon takana. Näkyi vain ruskeat pensaat ja hiekkaa. Kaikki lepäsi ruskeassa raukeudessa, vaikka jo venyttelikin heräävää olemustaan kohti kevään huumaavaa tempoa, kohti silmiä särkevää valoa ja häikäisevää vihreää, kohti värien loistoa. Kohti alati toistuvaa syntymää. Mutta ei vielä. Vielä hetken kipu pysyisi poissa.


© AilaKaarina

(V. 2018)



Vanhan naisen (värit) oranssi

16. Vanhan naisen (värit) oranssi



Suhde oli päättynyt vuosia sitten, mutta sen muisto ei haalistunut. Siitä hän ammensi jokapäiväisen aurinkonsa lämmittämään loppuelämänsä päiviä. Siitä muistosta hänen poskensa punertuivat hehkuun ja hänen naurunsa, joka yhä oli kaunis ja pehmeä, helisi kirkkaammin. Mies oli ollut häntä huomattavasti nuorempi ja asui toisen naisen kanssa, yhä. Niin hän ainakin oletti. He olivat asuneet eri kaupungeissa, mutta törmänneet toisiinsa jatkuvasti yhteisen harrastuksensa parissa. – Olen vanhana syntynyt, en kestä ikäisiäni naisia, jotka vasta etsivät sitä mitä sinulla jo on. Olen kanssasi kuin vakoilija aikuisen naisen talossa, anna minun muuttaa sinne, oli mies inttänyt naisen yrittäessä torjua naimisissa olevaa kolmen lapsen isää. Suhde alkoi

ja jatkui parikymmentä vuotta. Rakkaussuhde, joka oli ollut kuin ehtymätön valon lähde. Hän oli jättänyt miehen nähtyään peilistä vanhuuden kurkistelevan olkansa takaa. Ei, ei hän halunnut nähdä kuihtuvaa itseään miehen kanssa. Ei hän myöskään kestänyt ajatusta, että mies jättäisi hänet ikäeron alkaessa näkyä aina vain selvemmin. Mies oli vannonut ettei koskaan hylkäisi häntä, mutta sitä hän ei ollut uskonut. Nyt hän katseli käsiään, joista voima oli alkanut hiljalleen hiipua. Kuinka ne olivat hellineet,

kuinka niitä oli pidelty miehen käden hellässä puristuksessa; kuinka ne olivat kulkeneet miehen iholla, hyväilleet silmiä ja suuta, kasvoja, vartaloa. Kuinka ne olivat rakastaneet! Hänen näivettyvät, tyhjät kätensä.


© AilaKaarina

(V. 2018)




keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Vanhan naisen (värit) valkoinen ja musta

15. Vanhan naisen (värit) valkoinen ja musta



Valkoinen lintu, kottarainen vai mustarastas? Hän ei ollut varma, sillä lintu pyrähti nopeasti takaisin alkukesän pensaikkoon. Näky lennähteli hänen mielessään pitkin päivää. Illalla hän istui maalaustelineen ääreen ja yritti tallentaa sen kankaalle. Mutta se mikä oli ollut totta luonnossa, muuttui nyt kankaalla oudon epätodeksi. Hän laski siveltimen kädestään. Miksi hän ei voinut olla ajattelematta albiinoa? Sen merkitystä? Hän naurahti. Me itse annamme merkitykset. Kysy neuvoa papilta ja tiedät minkä neuvon hän antaa, hän mukaili Sartrea. Lintu toi hänen mieleensä vain surun. Valkoisen murheen. Valkoisen häämekon. Miten hän nyt sellaista ajatteli? Avioliittoa, niin tietenkin,

omaa avioliittoaan. Surullista kahden ihmisen liitoa. Se suru oli läsnä yhä, vaikka hän oli yrittänyt pestä sen pois mielestään kuin ikivanhan maton, värittömäksi, haalistuneeksi. He olivat menneet naimisiin, kun lapsi ilmoitti tulostaan, vaikka mies oli tiennyt ettei lapsi ollut hänen. Mies, joka oli jo kuollut – ja jonka kuolemasta oli kolme vuotta, hän äkkiä muisti. Miehen tuhka oli mustassa kauniissa uurnassa, uurnalehdossa jonne hänenkin tiensä päättyisi. Ihmeellisen, rakastavan miehen. Hän vain ei ollut rakastanut, tai oli kyllä, mutta lapsensa isää, joka oli hylännyt hänet. Nyt hän ajatteli miestään, jonka viereen hän oli alkanut ikävöidä.


© AilaKaarina

(V. 2018)





Vanhan naisen (värit) harmaa ja sininen

14.Vanhan naisen (värit) harmaa ja sininen



Harmaa oli suru. Harmaa oli lempeys. Harmaa oli armahdus. Ja harmaa oli ovi. Vuosia sitten hän oli sitä vain joskus katsellut. Lapsena hän oli aukaissut sen monta kertaa. Oven takana oli vain pienehkö alue, jossa pystyi makaamaan, kuten hän tuolloin usein teki, makasi sikiöasennossa ja antoi yksinäisen itkunsa tulla. Ovi ei johtanut minnekään tai johti mihin tahansa. Aikuisena 

hän oli astunut jälleen ovesta sisään ja löytänyt sieltä kauan kadoksissa olleen pienen tytön. Hän oli hoivannut tyttöä, ruokkinut ja vaatettanut ja pitänyt sylissä. Antanut hänen kasvaa rauhassa isoksi kunnes he olivat yhdessä koristelleet oven kirkkaan sinisin kukkasin, ja lopuksi sulkeneet sen. Jäljelle jäi  

riemu, että sai elää. Että oli selvinnyt tänne asti; että elämän imu ja hänen sitkeä elämän nälkänsä olivat yhdessä saaneet hänet taistelemaan murheiden ja vaikeuksien läpi ja lopulta lennättäneet hänet tähän. Eikä enää ollut lineaarista suoraa menneen ja olevan välillä. Oli vain tuo käsittämätön, haikea riemu sinisten kukkien molemmin puolin.


© AilaKaarina

(V. 2018)

(Omistettu psykoanalyytikko Pirjo Roosille)




Vanhan naisen (värit) punainen

13. Vanhan naisen (värit) punainen

 


Hän hypisteli punaisina säihkyviä korkokenkiä. Vähät siitä, että ne olivat liian pienet. Olisi suvulla miettimistä. Vanhanpiika, joka oli aina käyttänyt vain paksupohjaisia kävelykenkiä. Eivät he tienneet hänen rakastetustaan, merimiehestä, joka oli vienyt hänet tanssimaan. Äidiltä salaa, tanssimaan kengillä, jotka mies oli hänelle ostanut, humaltumaan

elämän keveydestä, joka lepäsi kaiken raskauden alla. Äiti oli löytänyt ne, katsonut häntä ja kenkiä murhaavasti, huutanut: – Mikä synti!, ja työntänyt kengät uuniin. Mutta äidin kuoltua hän oli ostanut uudet, entistä punaisemmat. Jospa tietäisin lähtöni hetken, hän puuskahti ääneen. Liimaisin kengät jalkoihini, ahtaisin ne vaikka väkisin! Tanssisin taivaan portaille. Kyllä Pietari ymmärtäisi.


© AilaKaarina


Vanha tarinani lämmitettynä, viikon 6 Krapu (v. 2021), 100 sanaa otsikon kansssa. Sanat punainen, miettiä ja murha on oltava tekstissä. Sanoja saa taivuttaa.

Lisää Krapuja löytyy täältä: https://susupetalsanat.wordpress.com/ 









Vanhan naisen (värit) vihreä

12. Vanhan naisen (värit) vihreä



Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä useammin katse nousi ylös. Mutta ei hän taivaita katsonut. Ne saivat odottaa. Puita hän katseli. Puita. Oksien, latvojen kurkottelua toistensa luo, kuusten yksinäisiä kärkiä tavoittelemassa omia taivaitaan.

Lähtönsä hetken koittaessa hän kaivautui syvälle puiden vihreään lämpöön, toivoi että ne ottaisivat hänestä kaiken tarvitsemansa. Enemmän kuin yhä antoivat hänelle.


© AilaKaarina


Runotorstain 461/2017 haasteeseen Vihreä




Vastaamaton rakkaus

11. Vastaamaton rakkaus



Niin vaelsi pois vastaamaton rakkaus, kun ne ainoat kädet työnsivät pois. Se ainoa syli kääntyi pois. Eksyi yön kuolleille kujille, mutta ei paikkaa sielläkään. Ei missään, kun ei häntä. Mutta tyttö juoksi

sen perään, tavoitti, otti syliin, piti kauan. Päästi sen virtaamaan

           kyyneleiksi

                      lammikoksi

                                 puroksi

                                            joeksi

mereksi

takaisin sinne 

mistä se kerran hänen luokseen erehtyi

 

 © AilaKaarina


Runotorstain 417/2016 haaste Erehdys

Lapsuuden joulut

10. Lapsuuden joulut



Tuoksu, jonka isä oli tuonut kuusen mukana. Tuoksut äidin käsistä. Kaikki ne ihmeelliset joulun tuoksut! Mutta isän jo vähän humaltuneessa katseessa oli taas se jokin, jota hän pelkäsi, pelkäsi että se tapahtuisi. Vääjäämättä tänäkin jouluna. Voi, jospa ei tänään! Ei isän äkkinäistä metelöintiä, huutoa ja solvauksia. Pahinta oli mitätöinti, aina, kun joku ei tehnyt niin kuin isä tahtoi. Hän katseli perhettään, isää, äitiä, sisaruksia. Pikkuveljen silmiin oli taivas lainannut kauneimmat tähtensä. Tyttö tiesi

mitä hänen täytyi tehdä, oli tehnyt sen jo monta kertaa. Nuoruuden lepattavalla voimalla, mutta aina vain taitavammin hän muotoili kasvoilleen kaikista hymyistään varmimman pikkuveljen katsoa.


© AilaKaarina


100 sanaa otsikon kanssa. Runotorstain 480/2017 haaste Joulurauha


Tähdet

9. Tähdet


Nainen makasi riippukeinussa parvekkeella. Elokuinen iltayö viileni nopeasti, alkoi olla kylmä. Hän veti huovan ylleen ja siemaisi viinilasista. Taivaalla näkyi tähtiä. Hän vilkutti naiselle, joka myös makasi riippukeinussa, joi myös vähän viiniä ja vilkutti hänelle takaisin. Tähtien seasta, toiselta planeetalta. Jo monena iltana he olivat vilkutelleet toisilleen ja skoolanneet parit viinilasilliset. Mitä sitten, kun sateet alkavat ja tähdet katoavat taivaalta? Nainenkin katoaa, hän mietti surullisena. Pitäisi asettua sisätiloihin, jossa kaikki vain ahdisti. Mies tuli ovelle: – Hei, miksi sinä olet yksin täällä? Tulisit jo sisälle. Hän katsoi miestään. Seitsemän vuotta avioliittoa eikä mies vieläkään ymmärtänyt. Ei hän ollut yksin. Vielä.


© AilaKaarina

Runotorstain 475/2017 haaste Kylmä








               

Ikkunan takana vain riisuutuvia puita

8. Ikkunan takana vain riisuutuvia puita



Päivä päivältä puiden takaa näkyi lisää puita. Oltiin lokakuun puolessa välissä. Tänään aurinko oli loistanut taivaalla kirkkaana. Nyt se heitteli viimeisiä säteitään, alkoi hämärtyä, kohta olisi pimeää. He juhlisivat hääpäiväänsä. Viimeistä, sillä piakkoin mies muuttaisi pois. Hän kieltäytyi ajattelemasta sitä. Ja edessä olevia kaipauksen päiviä. Mollivoittoinen rakkauslaulu soi radiossa ja hän sulki sen nopeasti. Ei tänään surullisia lauluja, tänään hän eläisi nämä ihanat yhteiset tunnit niin kuin huomista ei olisi. Mieskin oli jo palannut töistä, hieman ennen häntä ja puuhaili nyt keittiössä yhteisen illallisen parissa. Nainen kattoi lautaset, viinilasit ja ruokailuvälineet ja haki viinipullon pöytään. Lopuksi hän sytytti kynttilät. Kaikki oli valmista. Hänellä oli yllään hehkein pukunsa, musta avokaulainen kotelomekko, jonka pitsiset hihat myötäilivät hänen kauniiden käsivarsiensa muotoja. Nainen kutsui mekkoaan valepuvukseen. Hän käveli keittiön ovelle aivan kuin

ei tietäisi. Ei siellä ketään ollut, ei ketään vuosiin.


© AilaKaarina


Runotorstain 471/2017 haaste Ikävä lokakuu (Hausmylly: "Taas syksy tää mut yllättää, ei kesän muistot mieleen jää. Sua halusin, sua kaipasin. Tää syksy vei sut kuitenkin".)


Keltaisen talon (t)aika

7. Keltaisen talon (t)aika



Tyttö tiesi, että jonakin päivänä sää muuttuisi. Syyskuun puolessa välissä aurinko oli lehahtanut taivaalle pitkän sateisen kauden jälkeen samoihin aikoihin, jolloin hän oli muuttanut pojan luo. Se oli tuhlannut valoaan yötä päivää, oli pysynyt talon yllä kuukaudesta toiseen kuin vartioiden sitä kaikkea onnea, mitä keltainen talo piti sisällään. Eikä vain sisällä vaan myös pihapiirin se oli villiinnyttänyt viidakoksi, saanut puut ja pensaat puhkomaan kukkia talvellakin ja linnut laulamaan aamusta iltaan. Mutta täytyisihän sen tulla järkiinsä ja alkaa käyttäytyä kuten auringolle kuului! Ja ne 

yöt! Sellaista onnea hän ei ollut koskaan kokenut, ei ollut edes tiennyt, että sellaista voisi olla. Mutta nyt hän tiesi ja käpertyi pojan kainaloon joka yö kuin se olisi ollut viimeinen kerta. Ja odotti – odotti milloin se tapahtuisi, milloin sateet ja kylmyys, pimeys ja autius saapuisivat taloon ja pihalle. Niin piti tapahtua. Sellaiseen hän oli tottunut pienestä pitäen. Jokainen onnellinen hetki saattoi kadota milloin tahansa, varoittamatta, isän viinalla terästettyihin huutoihin ja raivokohtauksiin. Niinpä eräänä yönä, odotuksen oltua jo pitkään sietämätöntä, tyttö suuteli poikaa ja nousi ylös varoen herättämästä nukkuvaa. Hän keräsi vähät tavaransa ja sulki oven hiljaa perässään. Pihatiellä 

seisoi kesään pukeutunut tyttö. Hän tiesi tytön menevän sisälle ja tiesi senkin, ettei poika, joka rakasti vain kesää huomaisi eroa. Aidan takan

viiman pieksemä marraskuu odotti jo häntä.


© AilaKaarina


Runotorstain 468/2017 haaste Sää 




Sattuman solmu

6. Sattuman solmu



Heillä oli aikoinaan ollut pieni juttu. Suudelmia pidemmälle se ei koskaan edennyt. Sitten nainen saikin huomata, että miehellä oli jo toinen nainen. Silloin tällöin he kuitenkin sattumoisin tapasivat milloin missäkin ja aina jos mahdollista hakeutuivat toistensa seuraan. Vähitellen nainen oli kuitenkin alkanut kaivata miestä, jos he eivät olleet vähään aikaan tavanneet. Tunne oli, hänen yllätyksekseen, voimakkaan fyysinen. En minä häntä rakasta, hän muistutti itselleen, en rakastanut enkä tule rakastamaan. Pidän ja se riittäköön. Nyt mies istui kylpylähotellin aulassa, jonne nainen

oli saapunut edellisenä iltana. Mies istui yksin. Hän heilutti kättään miehelle ja saman tien tämä harppoi hänen luokseen ja istuutui viereen. Ennen kun hän ehti kysyä, mies kertoi saattaneensa naisystävänsä tänne ja olevansa lähdössä juuri pois. Tässä sitä oltiin, hän ajatteli, minä ja se nainen samassa hotellissa! Ei, hänen täytyi päästä pois! – Odotatko? nainen hämmästyi itsekin kysymystään. Mies ehti vain nyökätä kun hän jo syöksyi yläkertaan. Vapisevin käsin hän avasi huoneensa oven, keräsi vain osittain purkamansa tavarat hapuillen kuin sokea, heitti ne matkalaukkuunsa ja lensi laukkua vielä sulkien takaisin alakertaan, miehen syliin, yhdessä ovelle ja ulos.


© AilaKaarina

 

Runotorstain 462/2017 haaste Solmu.


 




Valinnat

5. Valinnat



Viikko sitten muuttaneen uuden naapurin ääni kantautui avoimesta ikkunasta. Mies puhui pihalla puhelimeen. Ääni oli viehättävä, lempeä. Hän muisti nuoruudestaan miehen, jolla oli ollut hyvin samanlainen ääni ja juuri tuo äänen lempeys, kiltteys, oli häirinnyt häntä. Hän oli jättänyt miehen vain muutaman tapailun jälkeen. Ehkei olisi pitänyt, kävi mielessä. – Mutta turha sitä nyt on surra, hän sanoi puoliääneen ja jatkoi matkalaukkujen pakkaamista. Mukaansa hän tälläkin kertaa ottaisi vain kaikkein henkilökohtaisimmat tavaransa, ainoastaan kirjat saisivat tulla perässä. 

Oli aika lähteä tästäkin talosta, tämänkin henkisen kannibaalin luota. Ei niin, että yksikään hänen miehistään olisi koskaan lyönyt häntä. Ei, isän lyöntien jälkeen ei kukaan ollut häntä satuttanut. Joku oli aikonut, mutta hän oli nopeasti ottanut kasvoilleen ilmeen, jolla hän aina oli katsonut isää lyöntien loputtua, katseessaan niin ylivoimainen halveksunta, että siihen loppui aikomus. Siihen loppui myös suhde. Hän soitti taksin, otti käsi- ja matkalaukkunsa, tuolin selkänojalta kevyen kevättakkinsa, vilkaisi vielä nopeasti ympärilleen ja meni ulos. Autoa ei vielä näkynyt. Pihalla seistessään hän katsahti alakerran ikkunoihin. Hahmo vilahti ovelle päin. Ovi aukesi. Siinä hän seisoi,

lempeä-ääninen mies menneisyydestä. Sisältä kantautui nuorten iloinen nauru.


© AilaKaarina


Vetovoima

4. Vetovoima



Kaksi kertaa he olivat singahtaneet toisiaan kohti kuin erinapaiset magneetit. Ensimmäisen kerran kun hän oli tullut ravintolaan miehen seistessä baaritiskin luona. Toisella kertaa kuin yhteisestä sopimuksesta olivat molemmat nousseet samaan aikaan pöydistään ja ohittaneet toisensa juuri ja juuri väistäen. Miehen käsi oli hipaissut naisen olkapäätä. Vuosien varrella

he olivat nähneet useasti, mutta vasta nyt nainen tuntee, että mies on kiinnostunut katsellessaan tätä vaivihkaa. Hän oli aina pitänyt miestä vähän tylyn oloisena tai ainakin etäisenä. Ensimmäisen kerran nainen näkee miehen hymyilevän. Hymy on kaunis. Lämmin. Elämä on epäreilua, hän ajattelee. Huomenna hän istuisi jo koneessa, muuttaisi lähes toiselle puolelle maata. Nainen nousee

ja kävelee miehen ohi kohti ulko-ovea. Taas se värähdys vatsanpohjassa ja tahaton hengityksen lyhyt pidätys. Ja tunne, että pitäisi pysähtyä. Nyt jos koskaan pitäisi pysähtyä.


© AilaKaarina


Runotorstain 460/2017 haaste Paratiisi - Oi, jos sulle voisin antaa 

kaikkein kauneimman…












Taas kukkivat omenapuut

3. Taas kukkivat omenapuut



Hän katselee keittiön ikkunasta pihalle. Kuin tovi sitten omenapuun oksat olivat olleet tyhjät. Miten nopeasti aika rientää, hän ajattelee. Vanhuus. Siitä tämä johtuu, liika tietoisuus ajan kulusta. Nuorena sitä ei koskaan miettinyt. Jo seuraavat kymmenenkin vuotta tuntuivat ikuisuudelta. Kunnes ne olivat takana. Eletty, kaikki ne kymmenet vuodet. Nainen sipaisee hiuksiaan ja kääntyy huoneeseen päin. Pitäisi vähän siivota. Miksi ja ketä varten? Kukaan ei tule. Kukaan ei kaipaa. Kaipasiko joskus? Eivät lapset, ei heitä ole. Eivät ystävät. Ei heitäkään ole. Hän pyyhkäisee silmäkulmaansa. Joskus oli ollut muutama, mutta ei hänen aikansa ollut riittänyt heille. Työ oli vienyt hänet kokonaan, sillä lyhyen avioliiton jälkeen ei vain ollut löytynyt ketään toista. Niinpä työstä oli tullut hänen lapsensa ja ystävänsä, hänen rakastettunsa. Kumppani. Elämäntoveri. Nainen 

kääntyy vielä katsomaan ikkunasta ulos. Siellä ne kukkivat, omenapuut. Pöydällä tuoksuvat syreenin oksat vahvasti. 


© AilaKaarina


Runotorstain 458/2017 haaste Vahva


Tallentamaton tarina

2. Tallentamaton tarina



Sitä katsetta ei nainen voinut unohtaa. Ja niin syntyi tarina. Siinä rakastavaiset kohtasivat aina uudelleen, katsoivat toisiaan syvälle silmiin aivan niin kuin ensimmäisellä kerralla, rakastivat niin kuin ei koskaan ennen ketään toista! Mutta alusta lähtien olivat molemmat tienneet, että tulisi päivä, jolloin heidän olisi erottava. Se päivä

on tänään. Nainen kävelee hieman liian aikaisin sovitulle paikalle joen törmälle, jossa he olivat tavanneet ensimmäisen kerran, lähellä pientä kahvilaa. Hän haluaa olla hetken yksin. Lukemattomat kerrat hän oli odottanut rakastaan ja aina tiennyt tämän tulevan, aina. Ja siksi oli odottaminen ollut lähes hurmaavaa. Äkkiä nainen tajuaa ettei pystykään tähän. Että ei koskaan enää odottaisi! Ja niin hän, vain hetken emmittyään, heittää tarinan

                                            alhaalla olevaan virtaan. Hän katselee kun se lipuu aina vain kauemmaksi, seuraa hellyyttä tuntien sen kulkua kohti merta.


© AilaKaarina


Runotorstain 453/2017 haaste Rekisteröidä




Sininen kettu

1. Sininen kettu



Hiljalleen kaikki muuttui mustaksi. Vain sinisen hän pystyi vielä aistimaan, tuntemaan sen tuoksun. Kunnes eräänä syvänmustana päivänä hän juoksi kahvilaan, ja näki sen! Pian hän löysi siniset putiikit, torien, kauppojen siniset hyllyt, kaikki maailman siniset kahvilat. Usein riitti katselu, joskus oli pakko koskettaa, ainakin salaa nuuhkia. Kuin janoon nääntyvä hän imi itseensä sinistä. Kaikkia sävyjä. Kun musta

hiiviskeli nurkissa, vaani sängyn päädyissä, ilkkui hyllyjen väleissä, pöytien, tuolien alla, hän riensi sinisen luo. Maailman yhä työntäessä mustaa hän opetteli taikomaan  ja, vihdoin 

onnistui. Hän loihti itsensä siniseksi ketuksi, laajensi reviiriään sinisten salojen sinisille poluille. Lopulta jolkotti sinisen taivaan alla.


© AilaKaarina


100 sanan tarina (otsikon kanssa). Runotorstain (v.2017) 442. haasteeseen Sininen