18. Vanhan
naisen (värit) purppura (Sortuva)
Annalla oli sylissään kirja, Bulgakovin Mestari ja Margarita. Toinen, juuri luettu lojui pöydällä, Faulknerin Villipalmut, sekin jo pariin kertaan aiemmin kahlattu. Nämä kaksi olivat hänelle erityisen rakkaita muutaman muun lisäksi, joihin oli palattava kerran 10 vuodessa. Sen useammin ei tarvinnut, ne olivat osa häntä. Mutta enää ei lukeminen sujunut. Hänen ajatuksensa palasivat jatkuvasti eiliseen iltaan, oikeastaan neljän viime kuukauden tapahtumiin. Hän oli tavannut miehen, jonka seurassa viihtyi aina vain paremmin. – Hupsu, Anna sanoi itselleen. Aivan kuin olisit rakastumassa. Tässä iässä! Mutta peilistä oli alkanut vähitellen katsoa vieras nainen, jolle hän kuitenkin yritti nauraa ja ihmetteli samalla kenen naurua hän kuunteli. Kenen kasvoja hän katsoi? Näinkö se tapahtuu? Yksi ihminen voi auttaa toisen ihmisen eläväksi, jälleen. Vuosien hiljaisuus oli pyyhkiytymässä pois hänen ruumistaan, se alkoi herätä kuin maa lumen alta. Jäsenet vetreytyivät, ojentautuivat jo kuin puiden ja pensaiden oksat keväällä kohti aurinkoa. Ystäviä
he ainakin olivat. Ystävä on jo tarpeeksi paljon, on, on, hän vakuutteli mielessään; ystävä, jonka kanssa oli paljon yhteistä jaettavaa. Kaikki on jo näinkin liian hyvää, hän ehti vielä ajatella, kun puhelin soi ja mies kysyi: – Hei, tuletko tänään syömään? Teen meille mieliruokaasi. Nälkä. Oliko hänellä nälkä? Anna näki purppuraisen veren, joka oli noussut hiljalleen ja hitaasti jostakin syvältä, ja jota hän oli miltei henkeään pidätellen katsellut näiden kuukausien aikana, sen jähmeää liikkeellelähtöä ja vaivalloista virtausta joka puolelle kehoa, kääntävän suuntaa.
© AilaKaarina
(Runonevan 10/2018 haaste Sortuva)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentti tarkistetaan ennen julkaisua.