Valinnat

5. Valinnat

Viikko sitten muuttaneen uuden naapurin ääni kantautui avoimesta ikkunasta. Mies puhui pihalla puhelimeen. Ääni oli viehättävä, lempeä. Hän muisti nuoruudestaan miehen, jolla oli ollut hyvin samanlainen ääni ja juuri tuo äänen lempeys, kiltteys, oli häirinnyt häntä. Hän oli jättänyt miehen vain muutaman tapailun jälkeen. Ehkei olisi pitänyt, kävi mielessä. – Mutta turha sitä nyt on surra, hän sanoi puoliääneen ja jatkoi matkalaukkujen pakkaamista. Mukaansa hän tälläkin kertaa ottaisi vain kaikkein henkilökohtaisimmat tavaransa, ainoastaan kirjat saisivat tulla perässä. 

Oli aika lähteä tästäkin talosta, tämänkin henkisen kannibaalin luota. Ei niin, että yksikään hänen miehistään olisi koskaan lyönyt häntä. Ei, isän lyöntien jälkeen ei kukaan ollut häntä satuttanut. Joku oli aikonut, mutta hän oli nopeasti ottanut kasvoilleen ilmeen, jolla hän aina oli katsonut isää lyöntien loputtua, katseessaan niin ylivoimainen halveksunta, että siihen loppui aikomus. Siihen loppui myös suhde. Hän soitti taksin, otti käsi- ja matkalaukkunsa, tuolin selkänojalta kevyen kevättakkinsa, vilkaisi vielä nopeasti ympärilleen ja meni ulos. Autoa ei vielä näkynyt. Pihalla seistessään hän katsahti alakerran ikkunoihin. Hahmo vilahti ovelle päin. Ovi aukesi. Siinä hän seisoi,

lempeä-ääninen mies menneisyydestä. Sisältä kantautui nuorten iloinen nauru.

© AilaKaarina