sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Ennen kuin syreenit kukkivat

19. Ennen kuin syreenit kukkivat


Marcus avasi silmänsä. Käsi kulki vaistomaisesti sängyn toista puolta, mutta se oli tyhjä. Joka aamu hän muisti ensimmäiseksi Irinan sanat: – Lupaan tulla takaisin ennen kuin syreenit kukkivat. Ja sen, miten tämä oli antanut suukon ja pyörähtänyt ovesta ulos. Marcus oli katsellut rappusilla hänen kevyen näköistä kävelyään, keijun kulkua. Kaikki hänessä oli ollut kevyttä, kaikki. Vuosi sitten he olivat tavanneet läheisessä kirjastossa, jossa Irina oli ollut töissä, sijaisena. Marcus oli salaa katsellut kaunista nuorta naista, mutta ujona ei osannut tehdä aloitetta. Irina oli tullut hänen luokseen ja he alkoivat tapailla. Pian he jo asuivat yhdessä, Marcuksen luona. Syksyllä Irinan lähdettyä

elämä palasi nopeasti hiljaisiin uomiinsa. Poissa oli nauru ja leikinlasku, hellyys ja rakkaus. Ilo. Kaikki se mistä hän ei ollut tiennyt. Irinan numero oli vaihtunut kuten oli vaihtunut kerran aiemminkin, ja hänelle jäi vain odottaminen. Kun kevät vihdoin koitti ja pihan syreenipensaat olivat nupuillaan, ei ovikello, joka soi harvoin, tuonut kaivattua oven taakse. Irina ei seissyt oven takana iloinen hymy kasvoillaan huudahtaen jotakin hauskaa, lämmintä, ystävällistä, niin kuin vain hän osasi. Mutta hänen tuoksunsa kevät toi tullessaan. Sitä ei mikään häneltä veisi. Eikä kasvoja, ei hentoa olemusta. Hänen tarvitsi vain hieman keskittyä, sulkea silmänsä

ja Irina lennähti siihen.


© AilaKaarina

2 kommenttia:

  1. Lohdullinen tarina. Siinä on minusta hyvää etenkin se, että kaikkea ei kerrota valmiiksi, vaan lukija jää miettimään, mitä Irinalle tapahtui. Miksi hän vaihtoi numeroaan niin usein? Ja loppu on kaunis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos taas ♥. (Jälleen näin myöhässä huomasin kommenttisi.)

      Poista

Kommentti tarkistetaan ennen julkaisua.