7. Keltaisen talon (t)aika
Tyttö tiesi, että jonakin päivänä sää muuttuisi. Syyskuun puolessa välissä aurinko oli lehahtanut taivaalle pitkän sateisen kauden jälkeen samoihin aikoihin, jolloin hän oli muuttanut pojan luo. Se oli tuhlannut valoaan yötä päivää, oli pysynyt talon yllä kuukaudesta toiseen kuin vartioiden sitä kaikkea onnea, mitä keltainen talo piti sisällään. Eikä vain sisällä vaan myös pihapiirin se oli villiinnyttänyt viidakoksi, saanut puut ja pensaat puhkomaan kukkia talvellakin ja linnut laulamaan aamusta iltaan. Mutta täytyisihän sen tulla järkiinsä ja alkaa käyttäytyä kuten auringolle kuului! Ja ne
yöt! Sellaista onnea hän ei ollut koskaan kokenut, ei ollut edes tiennyt, että sellaista voisi olla. Mutta nyt hän tiesi ja käpertyi pojan kainaloon joka yö kuin se olisi ollut viimeinen kerta. Ja odotti – odotti milloin se tapahtuisi, milloin sateet ja kylmyys, pimeys ja autius saapuisivat taloon ja pihalle. Niin piti tapahtua. Sellaiseen hän oli tottunut pienestä pitäen. Jokainen onnellinen hetki saattoi kadota milloin tahansa, varoittamatta, isän viinalla terästettyihin huutoihin ja raivokohtauksiin. Niinpä eräänä yönä, odotuksen oltua jo pitkään sietämätöntä, tyttö suuteli poikaa ja nousi ylös varoen herättämästä nukkuvaa. Hän keräsi vähät tavaransa ja sulki oven hiljaa perässään. Pihatiellä
seisoi kesään pukeutunut tyttö. Hän tiesi tytön menevän sisälle ja tiesi senkin, ettei poika, joka rakasti vain kesää huomaisi eroa. Aidan takana
viiman pieksemä marraskuu odotti jo häntä.
© AilaKaarina
Runotorstain 468/2017 haaste Sää
(Runotorstain 468. haasteeseen Sää.)
VastaaPoista