torstai 5. heinäkuuta 2018

Vanhan naisen (värit) ruskea

17. Vanhan naisen (värit) ruskea



Vuosia hän oli seissyt siinä, tuijottanut ikkunasta vanhan pihlajan vuodenaikoja. Siinä seistessään hän oli hiljalleen rypistynyt, ruskeat hiukset olivat saaneet harmaan sävyn. Vihreiden silmien hohde oli himmennyt, selkä painunut hieman kumaraan. Mutta kaikesta näki, miten kaunis hän oli ollut. Pieni ja siro olemus, tanssijan reidet ja sääret ja kadonneen notkeuden saattoi vielä avistaa. Kun hän puhui puulle, äänessä oli merkillisen puhdas ja kirkas sointi. Ja puu vastasi hänelle ja linnut kääntyivät katsomaan. Talvellakin hän piti ikkunan auki. Vaikka puusta tuli kylmän saapuessa vaitonainen ja unelias, hän halusi kuulla sen hiljaisimmankin kuiskauksen, ja niiden harvojen lintujen äänet, jotka joskus lensivät sen oksille. Mutta nyt oli kevät ja ensimmäiset pienet ruskeat silmut näkyivät jo. Linnut vierailivat puussa ahkerasti, katsoivat häntä pää kallellaan ja visersivät. Ja hän oli onnellinen. Vielä

hän oli onnellinen, tyyni ja rauhallinen. Oli, joskin lyhyt, ruskean aika. Se oli hyvä väri. Maan väri. Lumi oli sulanut, mutta siitä kohtaa ikkunaa ei vihreää näkynyt, orastava nurmikko pysyi kiltisti naapuritalon takana. Näkyi vain ruskeat pensaat ja hiekkaa. Kaikki lepäsi ruskeassa raukeudessa, vaikka jo venyttelikin heräävää olemustaan kohti kevään huumaavaa tempoa, kohti silmiä särkevää valoa ja häikäisevää vihreää, kohti värien loistoa. Kohti alati toistuvaa syntymää. Mutta ei vielä. Vielä hetken kipu pysyisi poissa.


© AilaKaarina



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentti tarkistetaan ennen julkaisua.