8. Ikkunan takana vain riisuutuvia puita
Päivä päivältä puiden takaa näkyi lisää puita. Oltiin lokakuun puolessa välissä. Tänään aurinko oli loistanut taivaalla kirkkaana. Nyt se heitteli viimeisiä säteitään, alkoi hämärtyä, kohta olisi pimeää. He juhlisivat hääpäiväänsä. Viimeistä, sillä piakkoin mies muuttaisi pois. Hän kieltäytyi ajattelemasta sitä. Ja edessä olevia kaipauksen päiviä. Mollivoittoinen rakkauslaulu soi radiossa ja hän sulki sen nopeasti. Ei tänään surullisia lauluja, tänään hän eläisi nämä ihanat yhteiset tunnit niin kuin huomista ei olisi. Mieskin oli jo palannut töistä, hieman ennen häntä ja puuhaili nyt keittiössä yhteisen illallisen parissa. Nainen kattoi lautaset, viinilasit ja ruokailuvälineet ja haki viinipullon pöytään. Lopuksi hän sytytti kynttilät. Kaikki oli valmista. Hänellä oli yllään hehkein pukunsa, musta avokaulainen kotelomekko, jonka pitsiset hihat myötäilivät hänen kauniiden käsivarsiensa muotoja. Nainen kutsui mekkoaan valepuvukseen. Hän käveli keittiön ovelle aivan kuin
ei tietäisi. Ei siellä ketään ollut, ei ketään vuosiin.
© AilaKaarina
Runotorstain 471/2017 haaste Ikävä lokakuu (Hausmylly: "Taas syksy tää mut yllättää, ei kesän muistot mieleen jää. Sua halusin, sua kaipasin. Tää syksy vei sut kuitenkin".)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentti tarkistetaan ennen julkaisua.