keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Ikkunan takana vain riisuutuvia puita

8. Ikkunan takana vain riisuutuvia puita



Päivä päivältä puiden takaa näkyi lisää puita. Oltiin lokakuun puolessa välissä. Tänään aurinko oli loistanut taivaalla kirkkaana. Nyt se heitteli viimeisiä säteitään, alkoi hämärtyä, pian olisi pimeää. Aivan pian he juhlisivat hääpäiväänsä. Viimeistä, sillä huomenna mies muuttaisi pois. Hän kieltäytyi ajattelemasta sitä. Mollivoittoinen rakkauslaulu soi radiossa ja hän sulki sen nopeasti. Ei tänään surullisia lauluja, tänään hän eläisi nämä ihanat yhteiset tunnit niin kuin huomista ei tulisi. Mieskin oli jo palannut töistä, hieman ennen häntä ja puuhaili nyt keittiössä yhteisen illallisen parissa. Nainen kattoi lautaset, viinilasit ja ruokailuvälineet ja haki viinipullon pöytään. Lopuksi hän sytytti kynttilät. Kaikki oli valmista. Hänellä oli yllään kaunein pukunsa, musta avokaulainen kotelomekko, jonka pitsiset hihat myötäilivät hänen kauniiden käsivarsiensa muotoja. Mutta mitä hän tekisi

tälle surulle, millaiseen valepukuun pukisi sen loppuillaksi? Minne hän piilottaisi ikävän? Hän käveli keittiön ovelle aivan kuin

ei tietäisi. Ei siellä ketään ollut, ei ketään vuosiin.


© AilaKaarina


Runotorstain 471/2017 haaste Ikävä lokakuu (Hausmylly: "Taas syksy tää mut yllättää, ei kesän muistot mieleen jää. Sua halusin, sua kaipasin. Tää syksy vei sut kuitenkin".)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentti tarkistetaan ennen julkaisua.