keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Vanhan naisen (värit) valkoinen ja musta

15. Vanhan naisen (värit) valkoinen ja musta



Valkoinen lintu, kottarainen vai mustarastas? Hän ei ollut varma, sillä lintu pyrähti nopeasti takaisin alkukesän pensaikkoon. Näky lennähteli hänen mielessään pitkin päivää. Illalla hän istui maalaustelineen ääreen ja yritti tallentaa sen kankaalle. Mutta se mikä oli ollut totta luonnossa, muuttui nyt kankaalla oudon epätodeksi. Hän laski siveltimen kädestään. Miksi hän ei voinut olla ajattelematta albiinoa? Sen merkitystä? Hän naurahti. Me itse annamme merkitykset. Kysy neuvoa papilta ja tiedät minkä neuvon hän antaa, hän mukaili Sartrea. Lintu toi hänen mieleensä vain surun. Valkoisen murheen. Valkoisen häämekon. Miten hän nyt sellaista ajatteli? Avioliittoa, niin tietenkin,

omaa avioliittoaan. Surullista kahden ihmisen liitoa. Se suru oli läsnä yhä, vaikka hän oli yrittänyt pestä sen pois mielestään haalistuneeksi, värittömäksi kuin ikivanhan maton. He olivat menneet naimisiin kun lapsi ilmoitti tulostaan, vaikka mies oli tiennyt ettei lapsi ollut hänen. Mies, joka oli jo kuollut – ja jonka kuolemasta oli kolme vuotta, hän äkkiä muisti. Miehen tuhka oli mustassa kauniissa uurnassa, uurnalehdossa jonne hänenkin tiensä päättyisi. Ihmeellinen, rakastava mies. Hän vain ei ollut rakastanut, tai oli kyllä, mutta lapsensa isää joka oli hylännyt hänet. Mutta nyt hän ajatteli miestään, jonka viereen hän oli alkanut ikävöidä.


© AilaKaarina






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentti tarkistetaan ennen julkaisua.