Sirpaleita

20. Sirpaleita

Mies istui ja katseli maalaustelineessä olevaa taulua. Hän oli korjaillut sitä, jälleen kerran. Hän nousi ja käveli edes takaisin pitkillä, jäntevillä jaloillaan. Mies oli vielä nuori, alle kolmenkymmenen. Naisen suuta maalatessaan ja tajutessaan vihdoinkin löytäneensä juuri oikean viivan, juuri oikean muodon, tai ainakin lähes täydellisen, hän oli riemuissaan. Nyt siinä oli se käsittämätön herkkyys, jonka hän niin hyvin muisti. Vai muistiko?

Mies oli ollut auto-onnettomuudessa, ja muistikatkot olivat aika ajoin pahoja. Juuri nyt hän ei edes muistanut varmuudella oliko koskaan tavannut taulun naista. Joskus taas muistot olivat miltei käden ulottuvilla, ja hän oli vakuuttunut, että he olivat vähintäänkin seurustelleet ja että hän oli rakastanut naista, syvästi. Palavasti. Mutta se, miten ja minne tämä oli kadonnut, oli kadonnut myös miehen muistista. Nainen

katsoi häntä surullisilla silmillään. Kuka hän oli? Keksitty hahmo? Anna. Oliko hän Anna? Nainen näytti niin elävältä, että koska tahansa hän olisi voinut astua ulos taulusta. Kerran olikin näin tapahtunut. Nainen oli tanssinut hetken miehen edessä, punaisessa mekossaan. Hän oli hieraissut silmiään ja huudahtanut: – Oletko sinä osa menneisyyttäni vai osa unelmaa? Toivoa? Jostakin? Nainen oli hypähtänyt tauluun takaisin.

© AilaKaarina