Ennen kuin syreenit kukkivat

19. Ennen kuin syreenit kukkivat

Kristian avasi silmänsä. Käsi kulki vaistomaisesti sängyn toista puolta mutta se oli tyhjä. Joka aamu hän muisti ensimmäiseksi Irinan sanat: – Lupaan tulla takaisin ennen kuin syreenit kukkivat. Ja sen, miten tämä oli antanut suukon ja pyörähtänyt ovesta ulos. Hän oli katsellut rappusilla Irinan kevyen näköistä kävelyä, keijun kulkua. Kaikki hänessä oli ollut kevyttä, kaikki. Vuosi sitten 

he olivat tavanneet läheisessä kirjastossa, jossa Irina oli ollut töissä, sijaisena. Kristian oli salaa katsellut kaunista nuorta naista mutta ujona ei osannut tehdä aloitetta. Irina oli tullut hänen luokseen ja he alkoivat tapailla. Pian he jo asuivat yhdessä, Kristianin luona. Syksyllä Irinan lähdettyä

elämä palasi nopeasti hiljaisiin uomiinsa. Poissa oli nauru ja leikinlasku, hellyys ja rakkaus. Ilo. Kaikki se mistä hän ei ollut aiemmin tiennyt. Irinan numero oli vaihtunut kuten oli vaihtunut kerran ennenkin, ja hänelle jäi vain odottaminen. Kun kevät vihdoin koitti ja pihan syreenipensaat olivat nupuillaan ei ovikello, joka soi harvoin, tuonut kaivattua oven taakse. Irina ei seissyt oven takana iloinen hymy kasvoillaan huudahtaen jotakin hauskaa, lämmintä, ystävällistä, niin kuin vain hän osasi. Mutta hänen tuoksunsa kevät toi tullessaan. Sitä ei mikään häneltä veisi. Eikä kasvoja, ei hentoa olemusta. Hänen tarvitsi vain hieman keskittyä, sulkea silmänsä

ja Irina lennähti siihen.

© AilaKaarina