Suoja

34. Suoja

Anna oli kiivennyt puun haaraan. Keväästä lähtien, heti ilmojen lämmettyä, se oli ollut hänen lempipaikkansa. Siellä hän sai rauhassa lukea. Kukaan ei älynnyt etsiä häntä sieltä, sillä puu oli pihan perällä, vajan takana, jonne eivät talon muut lapset olleet löytäneet. Vanhan tuomen lehvistö antoi täyden suojan. Mutta nyt kuului isän ääni, kireänä: – Anna, missä olet? Tule heti kotiin! Voi, ei, mitähän hän taas oli unohtanut? Ja kirjakin oli jännimmässä kohtaa, juuri siinä

missä myös kirjan tyttö istui puussa. Kaikki etsivät häntä, olivat huolissaan Pikku Oosta joka oli kadonnut pihalta, tahtoivat hänet syömään. Hän oli lukenut kirjan jo useaan kertaan, ensimmäisen kerran heti kun oli oppinut lukemaan sujuvasti. Se oli yksi hänen lempikirjoistaan. Täynnä ihmettä. Pikku Oota rakastettiin, vaikka hän teki paljon tyhmyyksiä. Vaikka hänelle saatettiin olla vähän vihaisiakin, se unohdettiin pian. Kaiken hän sai aina anteeksi eikä hänen tekosiaan muisteltu päivätolkulla, ei kerrottu niitä sukulaisille muka hyvänä vitsinä, ei oltu ankaria ja käsketty olemaan hiljaa jos yritti puolustautua. Varsinkin isän ankaruus oli pelottavaa. Ja nimittely tyhmäksi tytöksi loukkasi syvästi. Ei hän ollut tyhmä. Vai oliko sittenkin? Mutta Pikku Oo ei ollut. Sehän oli lapsi.

© AilaKaarina

(Kirja on Edith Unnerstadin Pannukakkupäivä.)

9. Runonevan haasteseen Lempipaikka.