sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Piilossa lintujen huilut

33. Piilossa lintujen huilut



Itku oli syöksähtänyt rajusti jostakin hyvin syvältä, koko menneisyys mukanaan. Hän oli lukenut edellisenä iltana Benoite Groultin Rakastajatarta ja oli aamulla vielä selaillut kirjaa. Sen tietyt lauseet olivat mykistäneet hänet. Ja saaneet pohtimaan jälleen miksi elämä jakoi lahjojaan niin kuin jakoi: ei mielivaltaisesti, ei sokeasti, vain syyn ja seurauksen lakeja noudattaen. Yksinkertaistettuna: sellainen nainen millainen isä. Hänen piireissään joku saattoi vain kuivasti, vähän pahoitellen todeta niin kuin puhuisi ikävästä sääennusteesta: “Sinusta tuskin koskaan tulee onnellista miehen kanssa”, kun hän oli juuri kertonut lapsuudestaan, isästään, despootista, sairaasta miehestä; kertonut lapsuuden peloistaan, nuoruuden painajaisistaan, ja siitä miten hän aina oli kompastunut vääränlaisiin miehiin. Ei, ei isänsä kaltaisiin julmureihin – ja kuitenkin joissakin piirteissään hyvin samanlaisiin. Ainakin itsekkäisiin, välinpitämättömiin, enemmän ja vähemmän narsisteihin. Nainen nosti katseensa

ikkunaan. Miten tähän aamuun sopikaan tuo lasin takana riehuva kevättalven valkoinen tuuli, lumihiutaleiden raju kieppuminen puiden oksien lomassa. Kuului vain tuulen ulina lintujen vietyä edellisenä iltana huilunsa piiloon. Ja lasin tällä puolen hänen huoneensa hiljaisuus nyyhkytyksen loputtua.


© AilaKaarina




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentti tarkistetaan ennen julkaisua.