55. Syli
Hän katselee ikkunasta pihalla leikkivää tytärtään. Tämä kääntyy nopeasti portille päin. Ämpäri ja lapio lentävät klassisessa kaaressa maahan ja riemusta kiljuen tyttö juoksee isänsä syliin. Hänen mieleensä hiipii kolme tunnetta: ensin rakkaus, sitten haikeus ja lopuksi jotakin mustaa. Kateus. Hän tietää, että juostessaan isäänsä kohti tytön luottamus on täydellistä, epäilemätöntä. Kädet, jotka häntä odottavat, eivät petä. Ei tyttö voisi sellaista edes käsittää. Se mitä ei ole koskaan tapahtunut, sitä ei ole. Suunnaton hellyys täyttää naisen mielen. Mutta äkkiä hän tuntee itsensä enää vain surulliseksi. Kerran hänkin lapsena, vähän isompana, juoksi äitinsä syliin oltuaan puolitoista kuukautta erossa perheestään. Hänelle naurettiin.
© AilaKaarina
Viikon 40/2019 Krapu, jossa on oltava sanat surullinen, musta ja isä.
Voi mitä draamaa tuohon onnelliseen hetkeen sisältyikään. Surulliset lapsuusmuistot hiertävät varmnaan koko elämän ajan.
VastaaPoistaOmat lapset niitä lapsuuden muistoja varmasti eniten mieleen nostavat. Onneksi tässä ilmeisesti tarinan äiti on kyennyt toimimaan toisin kuin hänen omassa lapsuudessa toimittiin 😊.
PoistaNiin ja kiitos kommenttista riitta k!
PoistaKova paikka joutua naurunalaiseksi. Surullista, ettei ikävää ja iloa voi näyttää.
VastaaPoistaOnneksi tämän tarinan lapsi on onnellisemmassa asemassa.
Niin. Suomalaista kasvatusmentaliteeettia aikoinaan. Onneksi ajat muuttuvat 😊. Kiitos SusuPetal.
PoistaKyllä monet lapsuudessa tapahtuneet asiat kummallisesti putkahtavat esiin myöhemmällä iällä.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaUusi yritys vastata, kun väsyneenä sormet hyppivät miten sattuu! Kiitos Cara. Onneksi naisesta polvi paranee 😉.
PoistaTässä suhteessa maailma vai me itse kukin ihmiset olemme muuttuneet ja muuttaneet suhtautumistamme tunteiden näyttämiseen avoimesti.
VastaaPoistaEi ole noloa näyttää ikäväänsä, suruansa, iloansa itkemällä.
Miten paljon joku hetki voikaan nostaa muistoja pintaan? Kuten tässä kertomuksessa.
Kiitos aimarii. Onneksi ajat muuttuvat. Selkeästi sodan jälkeisiä traumoja / niiden seurauksia tarinassani muistellaan.
PoistaHei,
VastaaPoistaolen laittanut blogiini kyselyä krapuilijoille. Olisi kivaa, jos ehtisit vastata jossain vaiheessa.
Linkki on nimessäni.
Ok.
PoistaTuli mieleen 'pojat ei itke' hokema. Toivottavasti siitä on jo päästy totaalisesti eroon. Ihminen saa itkeä, se helpottaa.
VastaaPoistaVaikuttava tarina!
Kiitos BLOGitse.
Poista