maanantai 30. syyskuuta 2019

Syli

55. Syli

 

 

Hän katselee ikkunasta pihalla leikkivää tytärtään. Tämä kääntyy nopeasti portille päin. Ämpäri ja lapio lentävät klassisessa kaaressa maahan ja riemusta kiljuen tyttö juoksee isänsä syliin. Hänen mieleensä hiipii kolme tunnetta: ensin rakkaus, sitten haikeus ja lopuksi jotakin mustaa. Kateus. Hän tietää, että juostessaan isäänsä kohti tytön luottamus on täydellistä, epäilemätöntä. Kädet, jotka häntä odottavat, eivät petä. Ei tyttö voisi sellaista edes käsittää. Se mitä ei ole koskaan tapahtunut, sitä ei ole. Suunnaton hellyys täyttää naisen mielen. Mutta äkkiä hän tuntee itsensä enää vain surulliseksi. Kerran hänkin lapsena, vähän isompana, juoksi äitinsä syliin oltuaan puolitoista kuukautta erossa perheestään. Hänelle naurettiin.


© AilaKaarina


Viikon 40 Krapu, jossa on oltava sanat surullinen, musta ja isä.




14 kommenttia:

  1. Voi mitä draamaa tuohon onnelliseen hetkeen sisältyikään. Surulliset lapsuusmuistot hiertävät varmnaan koko elämän ajan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omat lapset niitä lapsuuden muistoja varmasti eniten mieleen nostavat. Onneksi tässä ilmeisesti tarinan äiti on kyennyt toimimaan toisin kuin hänen omassa lapsuudessa toimittiin 😊.

      Poista
    2. Niin ja kiitos kommenttista riitta k!

      Poista
  2. Kova paikka joutua naurunalaiseksi. Surullista, ettei ikävää ja iloa voi näyttää.
    Onneksi tämän tarinan lapsi on onnellisemmassa asemassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin. Suomalaista kasvatusmentaliteeettia aikoinaan. Onneksi ajat muuttuvat 😊. Kiitos SusuPetal.

      Poista
  3. Kyllä monet lapsuudessa tapahtuneet asiat kummallisesti putkahtavat esiin myöhemmällä iällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    2. Uusi yritys vastata, kun väsyneenä sormet hyppivät miten sattuu! Kiitos Cara. Onneksi naisesta polvi paranee 😉.

      Poista
  4. Tässä suhteessa maailma vai me itse kukin ihmiset olemme muuttuneet ja muuttaneet suhtautumistamme tunteiden näyttämiseen avoimesti.
    Ei ole noloa näyttää ikäväänsä, suruansa, iloansa itkemällä.
    Miten paljon joku hetki voikaan nostaa muistoja pintaan? Kuten tässä kertomuksessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos aimarii. Onneksi ajat muuttuvat. Selkeästi sodan jälkeisiä traumoja / niiden seurauksia tarinassani muistellaan.

      Poista
  5. Hei,

    olen laittanut blogiini kyselyä krapuilijoille. Olisi kivaa, jos ehtisit vastata jossain vaiheessa.

    Linkki on nimessäni.

    VastaaPoista
  6. Tuli mieleen 'pojat ei itke' hokema. Toivottavasti siitä on jo päästy totaalisesti eroon. Ihminen saa itkeä, se helpottaa.
    Vaikuttava tarina!

    VastaaPoista

Kommentti tarkistetaan ennen julkaisua.