Uhmata! Sanoa ei! Lujasti ja varmalla äänellä ja juosta tiehensä. Anna haukkoi henkeään. Miten Tuittupää pystyi siihen? Miten se uskalsi? Anna ahmi kirjaa, unohti vahtia liedellä olevaa vesikattilaa, vaikka oli luvannut äidille. Kattila ei onneksi ehtinyt palaa pohjaan kuin vähän, mutta äiti oli vihainen. – Anteeksi, äiti, Anna sanoi pelästyneenä, – mä ihan unohdin kun tää kirja… – Niinpä tietenkin, kun sinulla on kirja nenäsi alla on turha toivoakaan, että kuulisit mitään mitä ympärillä tapahtuu, äiti huokaisi ja alkoi raaputtaa kattilaa puhtaaksi. Mutta äiti
lauhtui nopeasti, motkotti vielä vain tovin ja vaikeni. Viiden maissa isä tuli kotiin. Anna tiesi, että äiti kertoisi hänelle hänen kömmähdyksensä niin kuin sitten kertoikin, nyt jo naurahtaen. Isä katsoi Annaa tiukasti. Mutta hän oli jo nähnyt kaikki merkit isän astuessa ovesta sisään. Tänään voisi olla rennommin, isä oli hyvällä tuulella ja juttelikin jo äidin kanssa niin kuin Annaa ei olisikaan eikä varsinkaan hänen ikuisia unohtelujaan. Enää ei seuraisi mitään pahempaa. Syötyään hän kiitti ruoasta ja poistui nopeasti pöydästä, heti kun katsoi sen mahdolliseksi ja paineli ulos. Karkuun ei päässyt kuin ulos. Monen tunnin ahdistus purkautui pihalla juoksuksi ystävän ovelle asti. Annika aukaisi oven saman tien. – Mä ootinkin sua jo, Annika sanoi iloisesti ja taputti Annan käsivartta.
Tuittupäällä oli Samu, hänellä Annika. Tänään kaikki oli hyvin.
© AilaKaarina
(Leena Härmä: Tuittupää ja salaperäinen Samu)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentti tarkistetaan ennen julkaisua.