235. Särkynyt
Anna kirjoitti kerran viikossa mummilleen, vaikka pelkäsikin, ettei tämä paljoakaan niistä ymmärtänyt jo pitkälle edenneen dementian takia. Silti hän kirjoitti. Matka hoitokotiin oli sangen pitkä eikä hänellä ollut autoa, junalla ja bussilla oli mentävä. Nyt hän soitti mummin hoitopaikkaan. Omahoitaja vastasi. Hän sanoi menevänsä katsomaan miten huoneessa voidaan, koputti ja aukaisi oven. Hento, hauraan näköinen vanhus istui sänkynsä laidalla ryppyinen kirje kädessään, kyyneleet poskilla. Hoitaja laittoi puhelimen hänen korvalleen:
”Mummi-rakas, se olen minä, Anna, tyttärentyttäresi. Tuulin tytär."
”En muista”...
”Vaikka et sinä muista minua, minä muistan sinut. Tulen huomenna katsomaan sinua”, Anna sanoi.
”Vie minut kotiin”, kuului hiljainen vastaus.
© AilaKaarina
Viikon 41/2026 krapu, kuvahaaste, 100 sanaa kera otsikon. Kravun tarjoavat Cara ja SusuPetal: Laho
Hyvä kirjoitus. Olen seurannut parin tutun hoitokotiin menoa ja kyllä molemmat aina sanovat, että haluavat kotiin. Toinen sanoo, että hän on vaan tutustumassa paikkaan, sitten menee takaisin kotiin, ollut jo pari vuotta hoitokodissa. Muistisairaalle on vaikeaa olla uusissa paikoissa, oma koti oli tuttu.
VastaaPoistaKiitos Cara. Kaksi läheistäni on sairastunut tähän hirveään tautiin, itse asiassa Alzheimeriin, molemmat nyt jo kuolleet. On ollut järkyttävää nähdä se muutos ihmisessä, jonka tämä sairaus saa aikaan.
PoistaMiten turvattomaksi muistisairas tunteekaan itsensä lähes kaiken aikaa. Maailma ympärillä on vieras, ihmiset samaten, vaikka olisivatkin perhettä ja sukua. Surullista kaivata kaiken aikaa.
VastaaPoistaKyllä. Ja hirveää nähdä se läheltä, kun rakkaat ihmiset sairastuvat.
PoistaMinullekin liian tuttu tämä kirjoituksesi...se on niin kauhea sairaus 🍁🍁🍁🍁
VastaaPoistaNiin on. Monesta syövästäkin voi parantua tai ainakin saada jatkoaikaa. Tämä tauti vain pahenee!
PoistaRaskasta on seurata rakkaan ihmisen kamppailua tämän sairauden kanssa, saati sairaalla itsellään, mikä hätä, kun kaikki tuttu ympäriltä katoaa. Pari viikkoa sitten meillä oli raskas tehtävä muuttaa läheinen hoitokotiin.
VastaaPoistaKyllä aimarii. Sairaus, jota ei soisi kenellekään!
PoistaSairaus on ikävä, kun tekee omaishoitajana tai tyttärenä parhaansa se on siinä. Hoitokoti on hyvä paikka.
VastaaPoistaNyt kun nykyhallitus vähensi hoitajia suhteessa asiakkaisiin, en tiedä onko enää sekään hyvä paikka. Hoitajat juoksevat tukka suorana ja ehtivät vain välttämättömimmät hommat hoitaa. Kuka ehtii istua vierellä, jutella, pitää kädestä? Ei kukaan. Surullista, jos vielä hoitokotikin on niin kaukana läheisistä, etteivät hekään pääse kuin joskus vain vierailemaan.
VastaaPoista