25. Kaukaa katseltua
Anna pyöritti kynää kädessään. Ruutuvihkoon, jota hän piti päiväkirjanaan, oli ilmestynyt vain pari riviä. Olo oli tyhjä. Ei mitään sanottavaa, ei mitään kerrottavaa. – Miksi hitossa – häntä nauratti, voimasanassa oli sentään jo yritystä – mä ylipäänsä kirjoitan mitään! Miksi mä en voi olla niin kuin Irina tai Annika? Ei heistä kumpikaan pitänyt päiväkirjaa. – Miksi? hän oli kerran kysynyt. Irina vastasi ensin: – Mä elän. Ei mun tarvitse todistaa sitä päiväkirjaan. Annika oli ollut samaa mieltä.
Mutta hän, hän ei ollut koskaan varma siitä kuka oli, ja oliko aina edes olemassa. Vain kirjoittaessaan hän tunsi olevansa edes vähän olevampi. Joku. Olihan hänellä nimi. Olihan hänellä menneisyys – jota hän ei halunnut muistella. Siellä kaikki oli harmaata, vähän sumuista, ja päällimmäisenä leijui jotakin ikävää. Mutta valehteliko hän kirjoittaessaan? Ajatus vaivasi häntä. Päiväkirjan sivuilla oli toinen Anna. Sellainen jollainen hän halusi olla. Riippumaton, rohkea, uhmakas.
Se toinen Anna istui tässä, arkivaatteissaan ja pyöritti kynää kädessään.
© AilaKaarina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentti tarkistetaan ennen julkaisua.