27. Toinen
Anna jäi hetkeksi seisomaan kynnykselle. Poika oli mennyt omasta ovestaan niin nopeasti, ettei hän ollut ehtinyt muuta kuin kiittää. Kukat, jotka tämä oli juuri ojentanut hänelle olivat liljoja ja vaaleanpunaisia ruusuja. Liljat olivat sitä lajia, jotka eivät tuoksuneet. Ruusuista lähti tuo hentoinen, pehmeä tuoksu. Anna meni sisälle, etsi sopivan maljakon ja alkoi avata käärepaperia, jonka sisällä oli pieni kirjekuori. Hän avasi kuoren ja hymy nousi huulille. Teksti
oli huolellisella käsialalla kirjoitettu, hänen nimellään. Pieni viesti vain, jossa poika kertoi pitävänsä hänestä, pyysi ulos, elokuviin, syömään tai ihan mitä hän vain toivoi, oli nähnyt untakin hänestä. Herttaisen vanhanaikaista, Anna ajatteli. Mutta mitä hän nyt tekisi, ettei loukkaisi Marcusta, jonka nimi vasta nyt muistui mieleen, kortista. Tämä oli niitä hyvin kasvatettuja nuoria, joita hän vähän vierasti. Anna katsoi kelloa. Nyt olisi jo kiire. Rauli odotti häntä, ihana, vähän hurja, levoton Rauli, johon hän oli korviaan myöten ihastunut. Heidän piti tavata tutussa kahvilassa ja nyt hän myöhästyisi. Anna nappasi laukkunsa, avaimet, kevyen syystakkinsa naulakosta ja meni juoksujalkaa rappukäytävään. Hissiä hän ei koskaan käyttänyt vaan juoksi nytkin vauhdilla portaat alas. Pihalla hän vilkaisi nopeasti ylös Marcuksen ikkunaan. Katsomattakin hän olisi tiennyt pojan seisovan siellä ja katsovan häntä.
© AilaKaarina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentti tarkistetaan ennen julkaisua.