tiistai 25. syyskuuta 2018

Toinen

27. Toinen



Anna jäi hetkeksi seisomaan kynnykselle. Poika oli mennyt omasta ovestaan niin nopeasti, ettei hän ollut ehtinyt muuta kuin kiittää. Kukat, jotka tämä oli juuri ojentanut hänelle olivat liljoja ja vaaleanpunaisia ruusuja. Liljat olivat sitä lajia, jotka eivät tuoksuneet. Ruusuista lähti tuo hentoinen, pehmeä tuoksu. Anna meni sisälle, etsi sopivan maljakon ja alkoi avata käärepaperia, jonka sisällä oli pieni kirjekuori. Hän avasi kuoren ja hymy nousi huulille.  Teksti 

oli huolellisella käsialalla kirjoitettu, hänen nimellään. Pieni viesti vain, jossa poika kertoi pitävänsä hänestä, pyysi ulos, elokuviin, syömään tai ihan mitä hän vain toivoi, oli nähnyt untakin hänestä. Herttaisen vanhanaikaista, Anna ajatteli. Mutta mitä hän nyt tekisi, ettei loukkaisi Marcusta, jonka nimi vasta nyt muistui mieleen, kortista. Tämä oli niitä hyvin kasvatettuja nuoria, joita hän vähän vierasti. Anna katsoi kelloa. Nyt olisi jo kiire. Rauli odotti häntä, ihana, vähän hurja, levoton Rauli, johon hän oli korviaan myöten ihastunut. Heidän piti tavata tutussa kahvilassa ja nyt hän myöhästyisi. Anna nappasi laukkunsa, avaimet, kevyen syystakkinsa naulakosta ja meni juoksujalkaa rappukäytävään. Hissiä hän ei koskaan käyttänyt vaan juoksi nytkin vauhdilla portaat alas. Pihalla hän vilkaisi nopeasti ylös Marcuksen ikkunaan. Katsomattakin hän olisi tiennyt pojan seisovan siellä ja katsovan häntä.


© AilaKaarina


Tunnustus

26. Tunnustus



Marcus seisoi tytön oven edessä, oli seissyt jo jonkin aikaa. Kädessään hän piteli kukkakimppua jonka oli ostanut läheisestä kukkakaupasta. Entä jos tyttö ei tykännytkään kukista tai ei ainakaan näistä, jotka hän oli valinnut? Anna. Nimikin niin kaunis. He olivat jutelleet vain joitakin kertoja. Useimmiten tyttö tuli ja meni nopeasti porraskäytävässä kuin olisi ollut myöhässä jostakin, huikkasi hänelle heit ja oli poissa. Marcus jäi aina seisomaan ja katsomaan tytön perään. Hänellä

ei ollut aavistustakaan mitä sanoisi nyt, vaikka oli miettinyt sanoja monta kertaa. Kädet hikosivat. Ei, nyt oli soitettava ovikelloa! Hän painoi nappia. Toisen painalluksen jälkeen kuului kun eteisen väliovi aukaistiin. Sitten tyttö seisoikin jo siinä. Kauniina. Aivan liian kauniina ja tervehti häntä hieman yllättyneen näköisenä. Marcus ojensi kukat, sai sanotuksi ‘ole hyvä’ ja alkoi peruuttaa kohti omaa vastapäistä oveaan. Tytön silmät revähtivät suuriksi, hän hymyili ja kiitti. Marcus kääntyi ympäri ja palattuaan kotiinsa hän huomasi, että pieni kortti, jonka hän oli niin huolella kirjoittanut, oli pöydällä. Jokin monista luonnoksista oli ilmeisesti kukkakäärön sisällä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä se sisälsi, sillä hän oli leikillään kokeillut mitä hulluimpia pyyntöjä.


© AilaKaarina


3. Runoneva-haasteeseen Tunnustus. 

maanantai 17. syyskuuta 2018

Kaukaa katseltua

25. Kaukaa katseltua



Anna pyöritti kynää kädessään. Ruutuvihkoon, jota hän piti päiväkirjanaan, oli ilmestynyt vain pari riviä. Olo oli tyhjä. Ei mitään sanottavaa, ei mitään kerrottavaa. Kuitenkin päiväkirjan pitäminen tuntui tärkeältä. Siksikö,

etten ole koskaan varma siitä kuka mä olen, ja olenko aina edes olemassa?, hän pohti. Vain

kirjoittaessaan hän tunsi olevansa edes vähän olevampi. Joku. Olihan hänellä nimi. Olihan hänellä menneisyys jotenkin ääriviivaton, väritön, sumuinen ja päällimmäisenä leijui jotakin ikävää. Mutta valehteliko hän kirjoittaessaan? Ajatus vaivasi häntä. Päiväkirjan sivuilla oli toinen Anna. Sellainen jollainen hän halusi olla. Riippumaton, rohkea, uhmakas.

Se toinen Anna istui tässä, arkivaatteissaan ja pyöritti kynää kädessään.


© AilaKaarina


Viikon 38/2023 Krapu annetulla kuvalla. Krapua vetää SusuPetal 

SusuPetal







Ensirakkaus

24. Ensirakkaus



Syvältä kurkusta nousi huuto. Kyyneleet, joita hän oli yrittänyt estää kotimatkalla siinä täysin onnistumatta, ryöpsähtelivät nyt esiin valtoimenaan. Kyynelharson läpi hän oli nähnyt miten jotkut matkustajat olivat katsoneet häntä, kuka myötätuntoisesti, kuka säälivästi. Anna makasi sängyllä, kurottautui voimistamaan radion volyymia, jotta itku hukkuisi siihen. Elämä oli ohi. Rauli oli jättänyt hänet. Hän kuunteli omaa itkuaan, samanlaista jota oli kerran lapsena joutunut hetken kuuntelemaan kissan satutettua itsensä pahasti, haavoitetun eläimen ulinaa.

Yksinäisyys. Anna maisteli sanaa kuin olisi juuri löytänyt sen, vaikka oli kerran antanut sille nimenkin, ’avaruuskompleksi’. Oli vain hyytävän kylmää ja pimeää. Musertava pienuuden tunne. Hän huomasi kääntyneensä sikiöasentoon.


© AilaKaarina


(100 sanan tarina otsikon kanssa.)

(Nimen muutin Ensirakkaudeksi.)

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Syntymän tunnelit

23. Syntymän tunnelit



Nainen piteli kädessään kahta valokuvaa. Toisessa, mustavalkoisessa, oli pieni tyttö, alle vuoden ikäinen. Tytön silmät olivat suuret ja ihmettelevät. Toisen, hieman haalistuneen värikuvan nuori nainen katsoi häntä tiukasti kuin haluten kysyä mitäs tuijotat? Silmissä oli uhmaa, mutta herkkä suu kavalsi muuta, vaikka pieni hymy oli ivallinen. Nainen sanoi ääneen: Voi sinua ja sinun nuorta uhmaasi! Mutta ehkä juuri siksi sinä selvisit, syntymästä syntymään, tunnelista toiseen. Ensimmäistä kertaa et voi muistaa, seuraavat kuljit yksin. Sitten löysit käden, josta pitää kiinni. Kunnes oli aika jatkaa taas yksin. Aina alussa

oli pimeää, muistatko? Oli kipu, oli pelko ja epäilys. Mutta oli vain ryömittävä sisään, pimeyteen, uskallettava hylätä vanha ja etsiä parempaa. Todempaa. Mistä sen todemmaksi tiesi? Siitä, että olo keveni, kun turha ja väärä väistyi. Olet selviytyjä, ainakin ellet voittaja. Millä sekin mitataan? Ja kuka mittaa? Minulle olet voittaja. Muistan miten päätit kantaa itsesi pois maailmasta johon synnyit, kaikesta siitä mikä oli musertaa sinut. Et enää tiennyt kuka olet. Mutta jokaisen tunnelin jälkeen olit enemmän itsesi. Matkaa on vielä, kenties tunneleitakin, mutta olemme jo tässä.


© AilaKaarina