Hajoaminen

35. Hajoaminen

Ei se, että rakkain, se kaikkein tärkein, hylkää vaan se, että saman tien itsekin hylkää itsensä, hän mietti. Ja sitä katsoo itseään kaikista peileistä ja takaisin katsoo hahmoton: ei kukaan. Vielä hetki sitten se, itse, oli olemassa, kiinteänä, mutta katoaa nyt. Muuttuu aina vain pienemmäksi oudossa, uudessa avaruudessa. Mutta siellä se sykkii! Yhä! Kipuako se sykkii? Katoamisen kauhua? Haihtumistaan, sammuva tähti. Mutta olihan hän kokenut

saman ennenkin ja aina tullut takaisin. Opetellut jälleen katsomaan itseään, tajuamaan että on. Nähnyt ytimensä, nähnyt lähelle. Mutta vielä ei ollut sen aika. Nyt ei kukaan katso tunnistavin silmin, kun hän itse ei voi.

© AilaKaarina

Runonevan 10/2019 haaste Sortuva.

Suoja

34. Suoja

Anna oli kiivennyt puun haaraan. Keväästä lähtien, heti ilmojen lämmettyä, se oli ollut hänen lempipaikkansa. Siellä hän sai rauhassa lukea. Kukaan ei älynnyt etsiä häntä sieltä, sillä puu oli pihan perällä, vajan takana, jonne eivät talon muut lapset olleet löytäneet. Vanhan tuomen lehvistö antoi täyden suojan. Mutta nyt kuului isän ääni, kireänä: – Anna, missä olet? Tule heti kotiin! Voi, ei, mitähän hän taas oli unohtanut? Ja kirjakin oli jännimmässä kohtaa, juuri siinä

missä myös kirjan tyttö istui puussa. Kaikki etsivät häntä, olivat huolissaan Pikku-Oosta, joka oli kadonnut pihalta, tahtoivat hänet syömään. Hän oli lukenut kirjan jo useaan kertaan, ensimmäisen kerran heti kun oli oppinut lukemaan sujuvasti. Se oli yksi hänen lempikirjoistaan. Täynnä ihmettä. Pikku-Oota rakastettiin, vaikka hän teki paljon tyhmyyksiä. Vaikka hänelle saatettiin olla vähän vihaisiakin, se unohdettiin pian. Kaiken hän sai aina anteeksi eikä hänen tekosiaan muisteltu päivätolkulla, ei kerrottu niitä sukulaisille muka hyvänä vitsinä, ei oltu ankaria ja käsketty olemaan hiljaa jos yritti puolustautua. Varsinkin isän ankaruus oli pelottavaa. Ja nimittely tyhmäksi tytöksi loukkasi syvästi. Ei hän ollut tyhmä. Vai oliko sittenkin? Mutta Pikku-Oo ei ollut. ‒ Sehän oli lapsi!, huudahti pikku-Anna.

© AilaKaarina

(Kirja on Edith Unnerstadin Pannukakkupäivä.)

9. Runonevan haasteseen Lempipaikka.

Piilossa lintujen huilut

33. Piilossa lintujen huilut

Itku oli syöksähtänyt rajusti jostakin hyvin syvältä, koko menneisyys mukanaan. Hän oli lukenut edellisenä iltana Benoite Groultin Rakastajatarta ja oli aamulla vielä selaillut kirjaa. Sen tietyt lauseet olivat mykistäneet hänet. Ja saaneet pohtimaan jälleen, miksi elämä jakoi lahjojaan niin kuin jakoi: ei mielivaltaisesti, ei sokeasti, vain syyn ja seurauksen lakeja noudattaen. Yksinkertaistettuna: sellainen nainen millainen isä. Hänen piireissään joku saattoi vain kuivasti, vähän pahoitellen todeta niin kuin puhuisi ikävästä sääennusteesta: “Sinusta tuskin koskaan tulee onnellista miehen kanssa”, kun hän oli juuri kertonut lapsuudestaan, isästään, despootista, sairaasta miehestä; kertonut lapsuuden peloistaan, nuoruuden painajaisistaan, ja siitä miten hän aina oli kompastunut vääränlaisiin miehiin. Ei, ei aivan isänsä kaltaisiin julmureihin – ja kuitenkin joissakin piirteissään hyvin samanlaisiin. Ainakin itsekkäisiin, välinpitämättömiin, enemmän ja vähemmän narsisteihin. Nainen nosti katseensa

ikkunaan. Miten tähän aamuun sopikaan tuo lasin takana riehuva kevättalven valkoinen tuuli, lumihiutaleiden raju kieppuminen puiden oksien lomassa. Kuului vain tuulen ulina lintujen vietyä edellisenä iltana huilunsa piiloon. Ja lasin tällä puolen hänen huoneensa hiljaisuus nyyhkytyksen loputtua.

© AilaKaarina

Tunnistettu

32. Tunnistettu

Mies katsoi häntä silmiin. Turhankin kauan Annan mielestä mutta hän katsoi takaisin. He tapasivat ensimmäisen kerran, Anna oli ryhmän uusi jäsen. Sitten harjoitukset alkoivat. Joitakin kertoja hän huomasi miehen jälleen katsovan häntä pitkään. Kotimatkalla

Anna muisteli, miten suora katse oli ollut, avoin, levollinen. Ei tutkiva, ei kysyvä, vain toteava: siinähän sinä olet. Ole tervetullut tähän tilaan, huoneeseen. Niin kuin jokin, jossakin heidän mielensä alueella, olisi hetkeksi jaettu. Vähintäänkin kummankin mielen eteisessä, jonka kynnysmatoilla luki ’tervetuloa’. Eikä sen, ei minkään tarvinnut johtaa pidemmälle, sillä jokainen tällainen vaihdettu katse itsessään vei hänet aina syvemmälle omaan itseen. Rauhaan, kotiin. 

Hetkeksi matkanteko pysähtyi.

© AilaKaarina

Viikon 48/2024 kuvahaastekrapu, jonka tarjoaa 

SusuPetal

Rakkaus

31. Rakkaus

Tämä epävarmuus. Hän oli rakastunut. Olihan hän? Hän rakasti. Rakastiko? Miksi oli taas niin vaikeaa uskoa sitä? Hän oli aina vierastanut sanaa rakkaus. Oli turhaa tuhlata aikaa jokseenkin yliarvostettuun asiaan. Hän oli nuori, lapsetonkin. Elämä oli edessä. Silti ajatukset pyörivät samaa rataa. Mitä

rakkaus on? Kysymys oli kuin veteen heitetty kivi. Upposi heti. Oliko hän koskaan rakastanut vai vain halunnut rakastaa? Jotta ei tuntisi tyhjyyttä? Yksinäisyyttä. Pelkoa. (Kauhua.) Ja miksi juuri häntä? Miksei jotakuta toista? Oli siis valittava päätös rakastaa. Ilman

rakkautta hän oli aina tuntenut olevansa kuin tuuli, joka huitelee maailmassa yksinään. Kunhan mies nyt vain saapuisi treffeille.

© AilaKaarina

Viikon 17/2023 Krapu, 100 sanaa otsikon kera ja sanat yliarvostettu,

huidella ja tuhlata on oltava tekstissä (taivuttaa saa). Kravun tarjoaa

SusuPetal https://susupetalsanat.wordpress.com/

 

SusuPetal

Toivo

30. Toivo

Minä kuolin kolmesti. Olin lapsi, kun sota vei isäni. Kasvoin aikuiseksi, ja sota vei mieheni. Poikani kasvoi, ja sota vei hänet. Nousin kolmesti kuolleista. Jouduin jättämään kodin, sen vihreät niityt, orastavat pellot, sinisen taivaan. Kuljin, etsin, rakensin uuden elämän, asetuin taloksi siihen, kynnin pellot, kylvin siemenet. Elämän siemenet. Leivoin leivän, Elämän leivän. Tuhansien vuosien ajan vaikenin, pyyhin tuhannet kyyneleeni. Mutta nyt

kuljen käsi kädessä sisarteni kanssa, meitä on monta, meitä on miljoonia. Me nousemme barrikadeille, me tahdomme rauhan. Me tanssimme illasta aamuun Elämän tanssin. Me laulamme uuden laulun, Elämän laulun, jossa on ilo ja Ihmisen Tyttären voima ja tahto.

© AilaKaarina

Tämä oli aikoinaan nyt jo lopettaneen Runonevan musiikkihaaste 8: Buranovskiye Babushki – Party For Everybody. Nyt muokkasin ja tein siitä otsikkoineen 100 sanan Kravun, jossa on kolme annettua sanaa, joita saa taivuttaa: taivas, voima, vihreä. Krapua emännöi Susu Petal

https://susupetalsanat.wordpress.com/2026/02/15/kitisev-kersa/

Sivullinen

29. Sivullinen

Hän halusi vain olla. Hänen unelmansa, se viimeinen, oli särkynyt, laiva jysähtänyt raskaasti kiinni kiveen. Sitä, minkä eteen hän oli kiihkeästi yrittänyt tehdä kaiken minkä ymmärsi, ei ollut enää. Ei ollut mitään muutakaan. Tälle kivelle, tälle pienelle luodolle hän nyt jäisi. Ajatus tuntui lohdulliselta. Eikö ihminen saa valita (kun ei muuta voinut) myös

elämättömyyden? Jättää kaikki, ja eritoten ihmisten miellyttäminen, vaihtokauppa, väsyttävintä kaikesta. Ja jättää myös elämän miellyttäminen, yritys saada se puolelleen, vaikka vain kerran. Jättää se, elämä, kokonaan rauhaan, päästää se vapaaksi edes yhden ihmisen toiveista, unelmista, tarpeista. Hän katsoi ympärilleen, näki vain meren

                                            ja ohi kulkevat laivat

© AilaKaarina

(Vanha kirjoitus, nyt Krapuhaasteeseen muokattu)

Viikon 13/2022 Krapu. Kuvahaaste. 100 sanan Krapua emännöi SusuPetal 

SusuPetal